Muuttuiko mikään?

Metsälakia muutettiin viimeksi viitisen vuotta sitten. Aiemmat muutokset olivat lähinnä kosmeettisia. Uusi laki astui voimaan vuoden 2014 alusta. Ensin vaikutti siltä, että alan ministeriössä ja yleensä puupelto-organisaatioissa olisi tapahtunut merkittävää viisastumista. Laissa ei enää kielletä täysin jatkuvan kasvatuksen käyttöä. Se sallitaan, tosin vesitetyssä muodossa.

Muutoksessa oli kuitenkin "sisäpiiritietojen" mukaan kyse vain siitä, että puupelto- ja sellumafian oli pakko jotain tehdä. Huomattava osa, arviolta lähes joka kymmenes metsänomistaja, näytti jättävän metsänsä hakkuiden ulkopuolelle, koska heille sallittiin käsittelyksi vain puupeltojen perustaminen istutuksilla, alaharvennuksilla ja avohakkuilla. Selluteollisuuskin vaati yllättäen lain määräyksiä kevennettävän.

Ministeriöllä ei ollut uskallusta kansalaisten vastustuksen vuoksi vaatia pakkoavohakkuita. Sellaisiakin oli toki esitetty jopa tutkimuksen puolelta (muiden muassa Jari Parviainen). Ylijohtaja Pohtila vaati vanhoja puustoja verotettavan voimakkaasti. Myöskään rohkeutta ei löytynyt vaatia runsaasti puuta kasvavien suojelualueiden pakkohakkuita. Sellaistakin oli joidenkin poliitikkojen (esimerkiksi Paavo Väyrynen) taholta esitetty. Varmaan samanlaisia vaatimuksia tullaan työllisyyden ja muiden tekosyiden varjolla kuulemaan yhä voimakkaampina vastakin.

Ministeriön todellista asennetta ja ymmärrystä kuvasi havainnollisesti korkeapalkkaisen virkanaisen kirjoitus Metsälehdessä. Hän (Liisa Saarenmaa, 2010) pelotteli metsänomistajia ja päättäjiä, että Suomen metsätalous romahtaa, jos jatkuvaa kasvatusta ruvetaan käyttämään laajassa mitassa. Samaa kansanedustaja Timo Heinonen toisteli ympäristövaliokunnassa. Se ennuste toteutunee kuitenkin vain puupeltokasvatuksen seurauksena. Toinen ministeriön virkanainen (Marja Kokkonen) jatkoi samaan tyyliin metsävaleiden kirjoittamista ministeriön ajankohtaisblogissa (21. 05. -18).

 Kävin kesäkuussa 2018 pienen ryhmän mukana vierailemassa Metsähallituksen Tikkurilan toimipisteessä. Ehdotin, että metsähallituksen kannattaisi luopua oma-aloitteisesti avohakkuista. Kansalaisten suuren sympatian lisäksi taloustulos kohenisi ja ympäristön tilan huononeminen loppuisi. Pääjohtaja alkoi luetella kaikenlaisia tuttuja metsävaleita ja verukkeita. Hän vähätteli avohakkuiden määrää, johon totesin, ettei lopettamisella olisi siten suurta vaikutusta Metsähallituksen toimintaan. Metsäammattilaisia ei pitäisi päästää päättämään metsien ja muun ympäristön käsittelystä ja käytöstä.

Hallitseva mafia edellytti, että muutosten tulee olla vain näennäisiä eli lähinnä nimellisiä. Jatkuvan kasvatuksen osittainen vapauttaminen pitää eliminoida vahvalla vastapropagandalla ja selittämällä, ettei sitä voida tehdä kuin harvoissa poikkeuskohteissa. Samalla mafia edellytti, että kaikki metsät oli vapautettava avohakkuulla hakattaviksi. Näin täytyi saada menetellä nuorissa räkämänniköissäkin. Nuoret jotenkin onnistuneet istutuspuustot kasvavat joitakin vuosikymmeniä ripeästi. Niinpä niistä saataisiin halpaa sellua nopeasti, vähän niin kuin eukalyptuspuupelloista kehitysmaissa. Samalla tilastot osoittaisivat metsiä hoidetun erinomaisesti, koska hötöpuun kasvuluvut ovat hetkellisesti suuria.

Mafian arvio oli oikea. Niin näyttää tapahtuvan. Pohjois-Suomessa jo avohakataan Osaran aukeiden nuoria räkämänniköitä. Muutoin halpaa raaka-ainetta ei riittäisi kasvavalle bulkkiteollisuudelle. Se on tavatonta tuhlausta. Kaikki hulluudet valehdellaan kuten tähänkin asti, että isänmaan etu vaatii niin menettelemään. Yhtä teollisuuden alaa ei pitäisi päästää niin dominoivaan asemaan, että se voi määrätä kulloinkin, mitä saa tehdä.

Tutkijaryhmäni ansioksi näyttää siten jäävän lähinnä se, että kehitimme korkealla tieteellisellä tasolla taloudellisesti ja ympäristön kannalta toimivan luonnonmukaisen vaihtoehdon, joka toimii globaalisesti. Sama malli toimii muissakin ekosysteemeissä. Jo pelkästään se on hyvin tärkeä saavutus. Onnistuimme saamaan tiedon siitä julkiseksi. Jos joku viisas metsänomistaja ymmärtää etunsa, hän voi ottaa tämän jatkuvan kasvatuksen yläharvennuksen  käyttöön saaden itselleen ja ympäristölleen suuria etuja.

metsän puut ja sienet yhteistyössä

Metsän puut ja sienet yhteistyössä/EL-18

Aidon metsän maassa on monimuotoista ja monenlaista elämää. Elämä rakentuu yhteistyön varaan. Metsän puut eivät voisi elää, elleivät ne toimisi yhteistyössä sienien kanssa. Näitä sieniä kutsutaan mykorritsa-  eli juurisieniksi. Niitä ovat muun muassa ruokasieninä  tutut tatit, haperot ja rouskut. Seitikitkin kuuluvat juurisienien joukkoon. Sienirihmat kasvavat juurten kärkien ympärille. Toiset kasvavat juuren soluväleihin, toiset solujen sisälle ja kolmannet sekä solujen väliin että soluihin.

Sienirihmat ottavat maasta ravinteita ja vettä puille ja saavat vastavuoroisesti puulta 

yhteyttämistuotteita. Sienirihmastot ovat yhteydessä toisiinsa ja muodostavat mahtavan verkoston maahan. 

Useimmiten rihmat ovat ruskean eri sävyisiä, mutta löytyy keltaisia, valkoisia ja mustiakin.

Kanadalainen metsäekologian professori Susanne Simard on kolmenkymmenen vuoden ajan tutkinut muun muassa Douglaskuusen ja paperikoivun juurisieniyhteyksiä. Hän on mitannut niiden vuorovaikutuksia käyttämällä dna- tekniikkaa ja hiilen isotooppeja.

Kuusi on välittänyt juurisienien avulla keväisin ja syksyisin ravinteita ja vettä koivulle ja koivu vuorostaan kesällä täyden lehden aikaan on maksanut "velkansa". Isot "äitipuut" ruokkivat pieniä taimia ja kuolevat puut luovuttavat "eväänsä" eläville puille. Sienirihmojen kautta puut kommunikoivat keskenään ja varoittavat toisiaan tuholaisista. Siten maan kautta yksittäisten puiden vaikutusalue ulottuu useiden kymmenien metrien etäisyydelle itse rungosta.  Samalla tavoin monet muut lajit, kuten pensaat ja varvut toimivat. Siten muodostuu aidossa metsässä maaekosysteemin hieno vuorovaikutus- ja yhteistyöverkosto.

Jos maaekosysteemi rikotaan avohakkuulla ja maan muokkauksella, mykorritsasienien toimintaedellytykset häviävät ja niiden tilan valloittavat lahottajasienet ja muut hajottajaeliöt, jotka kiihtyneen toimintansa seurauksena vapauttavat Ilmaan suuria määriä hiiltä. Auringon paahde kiihdyttää orgaanisen aineksen hajoamista. Maaekosysteemissä on keskimäärin kaksinkertainen määrä hiiltä verrattuna varttuneeseen puustoon. Avohakkuun jälkeinen istutustaimikko ei ehdi ennen seuraavaa avohakkuuta sitoa sellaista määrää hiiltä, joten avohakkuu ja maanmuokkaus ovat huomattavia hiilen luovuttajia nopeuttaen ilmastonmuutosta.

Jos sen sijan metsän hakkuu tehdään jatkuvalla kasvatuksella eli esimerkiksi isojen puiden yläharvennuksella tai ylispuuhakkuulla, maaekosysteemi säilyy jokseenkin ehjänä ja metsä jatkuvasti puustoisena. Siten menetellen voidaan kasvattaa metsän hiilivarastoa niin maaperässä kuin puustossakin ja hillitä ilmastonmuutosta.

Mykorritsasienet ovat herkkiä runsaalle typelle. Niinpä typpilannoitus  ja saasteina levittyvä typpi häiritsevät niiden ja samalla puiden toimintaa. Syksyisin sienet työntävät itiöemät eli lakit maan pinnalle. Monet niistä ovat sopivaa ravintoa eläimille ja ihmisille.

Prosessin tarkoituksena on poistaa maasta typpiyhdisteitä, jotta puut ehtivät talveentua eli valmistautua ajoissa talven tuloon.. Elleivät sienet siirtäisi ylimääräistä  typpeä itiöemiin juurten tavoittamattomiin, puiden talveentuminen häiriintyisi ja ne altistuisivat monille tuhotekijöille. Syömättä jääneet itiöemät maatuvat talven aikana ja typpivarasto vapautuu puiden käyttöön juuri sopivasti keväällä uuden kasvun tarvitessa runsaasti typpeä.

Hötöpuusta hometaloja

Jo 1940-luvulta lähtien on tiedetty, että erityisesti mäntyä mutta myös koivua pitää avoimella paikalla kasvattaa alkuvaiheessa hyvin tiheässä. Taimia pitäisi olla jopa 5 000 kappaletta hehtaarilla usean metrin pituuteen asti. Vain siten oli mahdollista saada myöhemmin täysikasvuisista puista korkealaatuista sahapuuta. Samanlaisia ohjeita oli käytännön havaintojen ja tutkimusten perusteella esitetty jo aiemmin. Kalelan oppikirjan jälkeen on julkaistu monia tutkimuksia, jopa väitöskirjoja sekä meillä että muualla samasta aiheesta. Kaikissa niissä on päädytty suurin piirtein samaan johtopäätökseen.

  Tämä tulos on Suomen puupeltotaloudessa kuitenkin kaikunut kuuroille korville. Männiköitä ja koivikoita on istutettu yhteensä miljoonia hehtaareita noin kahden tuhannen taimen tiheydellä. Käytännön johtomiehet vaativat Metlan metsänhoidon professorin Olli Heikinheimon laatimaan julkilausuman harvan istuttamisen puolesta. Professori vahvisti arvovallallaan Metsälehdessä (1952) nämä epätieteelliset vaatimukset. Kun antelias metsäluonto on kylvänyt näihin harveikoihin runsaasti luonnontaimia, ne on metsänparannuksen nimissä ja erilaisten suureellisten kampanjojen voimalla rusikoitu parin kolmen metrin pituisina samaan harvaan asentoon. Työhön on käytetty suunnaton määrä yhteiskunnan verovaroja metsänomistajien oman rahoituksen lisäksi. Useimmissa tapauksissa luonto olisi uudistanut avoalan ilmaiseksi. Silloin olisi syntynyt enemmän eri puulajien arvokkaampia sekapuustoja.

  Avohakkuut jo sinänsä ovat laajamittaista ja pitkävaikutteista metsäekosysteemin tuhoamista, jota aikoinaan pidettiin metsänhävityksenä. Ekosysteemin hävittämistä täydennetään maanpinnan myllertämisellä auroilla, äkeillä ja kaivinkoneilla. Ikään kuin metsäluonto sitä tarvitsisi uudistuakseen. Toisenlaisen, luontoa pehmeämmin hoitavan vaihtoehdon malliksi ei näytä riittävän edes metsien uudistuminen tuhansien vuosien ajan ilman aurauksia ja kaivinkoneita.

  Outoa on, että lähes koko puupeltoammattikunta on onnistuttu valjastamaan tällaiseen toimintaan ilman sen kummempia tunnontuskia. Kaikki tämä touhu on tehty muka metsänomistajien ja muun yhteiskunnan hyväksi. Kun aikaa on kulunut ensimmäisistä laajamittaisista avohakkuista ja istutuksista joitakin kymmeniä vuosia, tulokset näkyvät tienvarsilla rehottavina räkämänniköinä. Puut ovat alusta asti taimitarhoilla kasvaneet runsaasti lannoitettuina ylettömän nopeasti ja istutuksen jälkeen avoalalla on tavattomasti liikaa kasvutilaa ja ravinteita. Kasvunopeutta yritetään vielä lisätä maanpinnan voimaperäisellä muokkauksella. Seurauksena on puun ytimestä lähtien paksulustoista hötöpuuta, jonka huonoa laatua tehostaa paksuoksaisuus. Niistä puista ei koskaan saada korkea-arvoista sahapuuta, ei edes hyvää sellu- tai polttopuuta. Ne eivät tuota edes sitä, mitä niihin on sijoitettu. Puun rakennuskäyttäjät ovat kummissaan, mihin räkämännyt käytetään.

  Taustalla on yksi metsätalouden surullisista dilemmoista. Metsä sinänsä ei tarvitse eikä ole tuhansiin vuosiin tarvinnut ihmisen kättä eikä ainakaan nykyisenkaltaista ”hoitoa”. Sen sijaan kalliit ja raskasliikkeiset organisaatiot tarvitsevat monenlaista puuhastelua – tarpeetonta ja haitallista – metsissä itsensä ylläpitämiseksi. Jotta samojen organisaatioiden tavalla tai toisella omistamat taimitarhat olisivat kannattavia, niiden on tuotettava tietty määrä taimia ja saatava ne myös kaupaksi. Jotta taimituotanto olisi kannattavaa, tarvitaan avohakkuita. Siinä kohdalla yhdistyvät hallinto- ja neuvontaorganisaatioiden sekä avohakkaajien edut. Se kyllä näkyy ja tuntuu metsissä ja maisemissa, mutta kritiikkiä ei näy eikä kuulu.

  Nykyisen puupeltokasvatuksen kukoistuskauden aikana on tullut esiin uusi outo ja yllättävä ilmiö. Suomalaisesta korkealaatuiseksi uskotusta puusta onkin rakennettu taloja, jotka sairastavat hometautia. Homeongelmat ovat yhä yleisempiä. Niistä kärsivät monet ihmiset ja ilmeisesti jo kotieläimetkin. Kyseenalaista kunniaa hometaloista nauttivat ensisijaisesti rakennusalan asiantuntijat. Menneinä aikoina, jolloin ihmiset itse rakensivat huomattavalta osin omat talonsa, talonpoikaisviisaus riitti hyvin kunnollisten asumusten tuottamiseen. Tavallinen maallikko tunsi ekologian perusteet ilmeisesti paremmin kuin nykyajan pitkälle koulutetut asiantuntijat.

  Näyttää siltä, että nykyinen puupeltotalouden käytäntö on osaltaan vastuussa homerakennelmien aikaansaamisessa ja tuottamisessa. Ennen vanhaan tiedettiin, että rakennuspuut saa hakata vain talvisaikaan, jolloin puuaines on talveentunut lepotilaan. Tyhmänä ja jopa hulluna pidettiin hakkaajaa, joka kaatoi rakennuspuuta pihkan tai mahlan juoksun aikaan. Silloin puuaines ja olosuhteet muutoinkin ovat erittäin otollisia sekä hyönteisille että sienille. Homeet kuuluvat jälkimmäisiin. Hyönteisetkin edistävät niiden leviämistä. Puupeltoammattikunta näyttää täyttävän nämä Hölmölän kriteerit.

  Kaikesta tästä tiedosta huolimatta paljon hakkuista tehdään keväällä ja kesällä, jolloin hakattu tai hakkuun vaurioittama puu, erityisesti istutettu hötöpuu on alttiina ja avoimena syvälle ulottuville infektioille. Kun tartunta on tapahtunut, puu ei täysin puhdistu edes kuivauksessa. Pieni erä tällaista puuta paremman rakennuspuun ja muiden ainesten joukossa saattaa aiheuttaa arvaamattomia seurauksia. Kun materiaaliin tai rakenteisiin pääsee sopivasti kosteutta, olosuhteet muodostuvat otollisiksi homeiden ym. infektioiden leviämiselle. Toki talvikaadettu puuaines saadaan homehtumaan sopimattomalla varastoinnilla ja huolimattomalla rakentamisella. Piittaamatta rakennusajankohdasta ja materiaalien kosteudesta betonirakentamisellakin saadaan aikaan hometaloja.

  Puupeltotalous jatkaa homepuun tuotantoa väittäen, että puu pitää saada mekaanisen kuidutuksen vuoksi vastakaadettuna prosessiin eikä sitä muka voida varastoida. Tosiasiassa varastointiratkaisut ovat olemassa. Muun muassa lumetustekniikkaa on kehitetty sitä silmällä pitäen. Kaiken muun lisäksi kevät- ja kesähakkuilla tuhotaan valtava määrä pikkulintujen ja metsäkanalintujen pesiä ja jo syntyneitä poikueita. Se on suoranaista vandalismia. Mihin on ammattikunnan ammattikunnia hukkunut? Onko sitä koskaan ollutkaan? Raskaat koneet murjovat sulan maan aikana maakamaraa ja vikuuttavat jäljelle jäävien puiden runkoja ja juuria juuri aikana, jolloin puut ovat alttiina saada vaikkapa tyvilahoa aiheuttavan tartunnan. Näin viritetty lahotartunta leviää helposti myös uuteen puusukupolveen. Hötöpuu infektoituu.

  Mekaanisen kuidutuksen yhä laajempi käyttö on luonnonarvoja tuhoavien kesähakkuiden ohella merkinnyt sellu- eli ”puunpilkkomisteollisuuden” energiatarpeen lisääntymistä. Sillä perusteltiin toistuvasti lisäydinvoiman rakentamistarvetta. Kemiallinen sellun tuotanto olisi jopa yliomavaraista energian osalta. Mekaanista kuidutusta kemiallisen sellun käytön sijasta on puolusteltu muun muassa muka puun säästämisellä ja sitä kautta jopa metsänsuojelulla. Kierrätys on kuitenkin nykyisin varsinainen voimatekijä. Mekaanisesta kuidusta valmistettu paperi ”tikkuuntuu” ja kestää vain pari kolme kierrätyskertaa, kun sitä vastoin kemiallisesta sellusta valmistettu paperi kestää lähes kymmenen kierrätyskertaa. Kierrätyskertoihin katoaa mekaanisen kuidun näennäiset edut. Murheellisinta on, että virheiden korjaaminen näyttää olevan ammattikunnalle vastenmielistä. Virheitä puolustellaan mitä kummallisimmilla verukkeilla.

Luonnonmetsät ovat jatkuvarakenteisia 

Ensimmäinen valtakunnallinen puuvarojen inventointi tehtiin jo sata vuotta sitten 1920-luvun alussa. Tosin silloiset tutkijat eivät julkaisseet tietoja, millaisia puustojen rakenteita esiintyi. Kaksi kolmasosaa metsistä oli luonnontilaisia. Tiedot olisivat osoittaneet, millaisiksi metsät kehittyvät luonnonvaraisesti. Tutkijaryhmäni julkaisi nämä tärkeät tulokset 70 vuotta myöhemmin 1990-luvun alussa.

Kaikki luontaisesti kehittyneet metsät ja silloin käsitellyt puustot olivat jatkuvarakenteisia. Pieniä puita oli eniten ja puiden määrä pieneni koon suuretessa. Metsät olivat siten jatkuvan kasvatuksen tavoitteen mukaisia. Kolmannessakin inventoinnissa 1950-luvun alussa tilanne oli samanlainen. Sellaisia luonnonmetsät ovat edelleen. Suomen olot ja puulajit sopivat nimenomaan jatkuvaan kasvatukseen eikä puupelloiksi.

Vasta avohakkuiden ja viljelyn eli osaroinnin yleistyttyä 1950-luvulla sekä myöhemmin alkoi löytyä hakatuista puustoista nykykäytännön tavoittelemia tasarakenteisia puupeltoja. Vanhimmat puupellot ovat vasta 60-70 vuotta vanhoja. Ne eivät siten esimerkiksi Pohjois-Suomessa ole vielä saavuttaneet edes ensimmäistäkään kierto- eli kasvatusaikaa.

Niiden tekeminen aloitettiin koko valtakunta koekenttänä ilman kunnollista ja riittävän pitkäaikaista vertailevaa seurantatietoa. Sellaisia kokeita ei edes perustettu.

Koko maan ja yleisimmät kasvupaikat kattavat vertailevat kokeet perustettiin  1980-luvun alussa. Tieteellisesti julkaistuja tuloksia on siten kertynyt jo useita vuosikymmeniä ja useilta hakkuukerroilta. Näissä kokeissa mitattiin ensi kerran samoissa oloissa ja samanaikaisesti vastakkaisten, jatkuvan ja jaksollisen kasvatuksen puun tuotosta ja kannattavuutta sekä käsittelyn vaikutusta monimuotoisuuteen ja ns. ekosysteemipalveluihin eli mm. ulkoiluun, marjastukseen, poronhoitoon jne.

Kaikki vertailevat tutkimustulokset meiltä ja muualta osoittavat, että jatkuvan kasvatuksen yläharvennuksella käsitellyt puustot kasvavat enemmän, parempaa laatua ja taloudellisemmin kuin luonnonvastaiset puupellot. Monimuotoisuuden ja ekosysteemipalvelujen osalta jatkuva kasvatus on suorastaan ylivoimainen. Tulos on toki looginen ja koskee globaalisti kaikkia ekosysteemejä. 

Avohakkuu vai jatkuva kasvatus

Avohakkuu ei ole ollut lainsäädännöllä pakollista, mutta ammattikunta on laatinut ministeriön hyväksymänä käytännön ohjeet, jotka sitä erikseen mainitsematta antoivat mahdollisuuden pakottaa metsänomistajat avohakkuuseen ja istutukseen. Jos metsänomistaja ei niin tehnyt, hänelle ei annettu muuta vaihtoehtoa. Siksi ei tarvittu erillistä kieltoa jatkuvan kasvatuksen käytölle. Se kiellettiin lain ja asetuksen mielivaltaisella tulkinnalla. Se ei kuulunut sallittuun ja neuvottuun palettiin.

  Jos joku metsänomistaja oli hakannut omatoimisesti puun, jonka kannon läpimitta oli suurempi kuin viereisen pystypuun vastaava läpimitta, se riitti syyksi syyttää metsänsä hävityksestä. Alioikeus saattoi joissakin tapauksissa hylätä syytteen, mutta ylemmät oikeusistuimet tuomitsivat metsäpoliisin vaatimusten mukaisesti hänet oman metsänsä hävittäjäksi. Muut metsänomistajat eivät saatuaan kuulla tuomioista uskaltaneet enää tehdä samaa "rikosta". Kun jatkuvan kasvatuksen yläharvennuksessa hakataan nimenomaan isoja tukkipuita, menetelmä tuli tällä tavalla käytännössä kielletyksi, vaikka sitä ei lakiin kirjoitettukaan.

  Vuonna 1996 lakia taas hieman muutettiin. Sen mukaan oli teoreettisesti luvallista tehdä poikkeuksellisissa erikoistapauksissa erirakenteismetsän hakkuita ja laatuharvennuksia. Ammattikunta ei niitä kuitenkaan neuvonut metsänomistajille, joten luvallisuus jäi kuolleeksi kirjaimeksi. Vasta vuoden 2014 laissa erirakenteismetsän hakkuut tulivat sallituiksi, tosin vesitetyssä muodossa. Ammattikunta ei ole vieläkään ruvennut aktiivisesti neuvomaan metsänomistajia sellaisiin hakkuisiin, vaan on pikemminkin väittänyt, että niitä voidaan tehdä vain poikkeuskohteissa. Todellisuudessa jatkuvaa kasvatusta voidaan tehdä jokaisella metsähehtaarilla. Pitää vain päättää, että avohakkuuta ei tehdä enää.  

  Tohtori Lauri Vaara on useissa kirjoissa ja artikkeleissa kuvannut näitä asioita (väitöskirjoissaankin). Tohtori Lauri Teivainen toimitti 1990 kirjan "Yksityismetsänomistajan kirja", jossa on myös asiaa sivuavia artikkeleita. Samoin olen käsitellyt aihetta muun muassa kirjoissani "Suomalainen metsäsota…", Into, 2015 ja "Mielivaltaa ja kaverikorruptiota oikeusvaltiossa", 2018.

Jos lakeja oikein tulkitaan, avohakkuu sen sijaan on ollut kielletty aina vuoteen 1967 asti. Vanhassa laissa sanottiin: Metsää älköön hävitettäkö! Avohakkuu on yksiselitteisesti metsän hävitystä. Kaikki määritelmät metsästä kertovat sen olevan kasvupaikan, jossa kasvaa puita. Siitä huolimatta ammattikunta ministeriön johdolla alkoi Harsintajulkilausuman (1948) nojalla tulkita lakia sen laatijan tarkoituksen vastaisesti. Yhteiskunnasta ei löytynyt voimaa lopettaa väärinkäytökset, sillä kaikkea hallitseva selluteollisuus oli menettelyn vaatija.

  Niinpä pitkän ajan toimittiin lain vastaisesti. Ammattikunta ja ministeriö asettuivat lain yläpuolelle. Monelta osin tilanne on edelleen hyvin samankaltainen. 

Mitä jatkuva kasvatus on

Metsän jatkuvaa kasvatusta voidaan metsän tilan mukaan tehdä hyvin monella eri hakkuutavalla. Niitä ovat puittain kasvatus tai puuryhmittäin poiminta- eli harsintahakkuu, yläharvennus ja ylispuuhakkuu. Myös luontaisen uudistamisen hakkuut (pienaukot ja suojuspuu- ja siemenpuualat), joissa luontaisesti ilmaiseksi syntynyttä alikasvosta ei raivata, vaan kasvupaikka säilytetään jatkuvasti jonkin verran puustoisena eli  peitteisenä, kuuluvat samaan hakkuuvalikoimaan. Avohakkuuta ei tehdä.

   Kaikki nämä jatkuvan kasvatuksen hakkuut tehdään yläharvennusperiaatteella eli hakataan vain ns. arvokasvukynnyksen saavuttaneita isoimpia ”rahapuita” ja pienien puiden annetaan vuorollaan kehittyä hakkuukypsiksi. Jatkuvan kasvatuksen yleisohje on: Hakkaa tukkipuita ja kasvata kuitupuista uusia tukkipuita. Menettely on siten samanlaista kuin vesiekosysteemin kalojen tai rapujen hyödyntäminen. Jatkuva kasvatus voidaan aloittaa milloin tahansa missä tahansa metsikössä, myös taimikosta. Mitään siirtymäaikoja ei tarvita.

   Avohakkuuseen, viljelyyn ja alaharvennuksiin perustuvan nykymetsätalouden kannattavuus on heikkoa. Se ei ole kulttuurisesti kestävää eikä vastaa suomalaisten suuren enemmistön eikä myöskään metsänomistajien enemmistön näkemyksiä siitä, miten metsää tulee käsitellä. Jatkuvalla kasvatuksella vältytään avohakkuiden aiheuttamilta taloudellisilta ja ympäristöä pilaavilta ongelmilta ja metsät tuottavat eniten ja taloudellisesti edullisimmin puuta kaikkiin eri käyttötarkoituksiin.

   Kun otetaan huomioon monimuotoisuus- ja maisema-arvot, jatkuva kasvatus on siinäkin suhteessa paljon vallitsevaa avohakkuu-alaharvennusta edullisempi. Mitä useampia monikäyttöasioita otetaan mukaan vertailuun sitä ylivoimaisemmaksi jatkuva kasvatus käy. Tällaisia tekijöitä ovat esimerkiksi luontomatkailu, virkistyskäyttö, marjastus, sienestys, terveyden vaaliminen, metsästys ja pohjoisessa lisäksi porotalous.

   Metsätaloudella on suuri merkitys hiilitaseen kannalta. Kun jatkuvassa kasvatuksessa tuotetaan hyvälaatuista, myös rakentamiseen soveltuvaa tukkipuuta, se on hiilitaseen kannalta suositeltavin vaihtoehto. Puuta pitäisikin käyttää nykyistä enemmän rakentamiseen. Muutos olisi merkittävä koko maan talouselämän kannalta.

   Avohakkuulla ja maan voimaperäisellä muokkauksella vaurioitetaan maaekosysteemiä ja pilataan ympäröivien alueiden vesiä. Avohakkuulla, istutuksella ja alaharvennuksella pahennetaan tuuli- ja myrskytuhoja ja yleensä kaikkia muita tuhoja kuten esimerkiksi hirvi- ja myyrätuhoja. Niillä tuulituhojen muodossa aiheutetaan taloudellista vahinkoa naapureidenkin metsissä sekä puhelin- ja voimalinjoilla.

   Avohakkuut ja taimikot katkaisevat yhteydet harvassa sijaitsevien suojelukohteiden väliltä. Monet metsän lajit tarvitsisivat niin sanottuja ekologisia käytäviä yhdistämään suojelukohteita, joiden kautta syntyisi suojelualueverkosto. Jatkuvalla kasvatuksella tämä ongelma on kohtuullisesti ratkaistavissa ilman, että metsänomistaja ja muu yhteiskunta menettäisivät tärkeitä metsätuloja.

   Tärkeätä olisi, että metsänomistajalle suotaisiin lopultakin perustuslain edellyttämä oikeus itse päättää, mitä puulajeja kasvattaa ja millaista hakkuuta hän metsässään tekee tai teettää. Metsälaki tarvitsee edelleen todellisia korjauksia. Näistä asioista kerron uudessa kirjassani "Suomalainen metsäsota", jonka Intokustannus on kustantanut. Kirjassa annan myös yksityiskohtaiset ohjeet, miten voit tehdä metsässäsi jokaisella hehtaarilla jatkuvaa kasvatusta.

  

Meidän metsämme/Erkki Lähde 27.10 -18.

Metsiä voidaan perustellusti pitää maapallon ihona ja keuhkoina. Jos meiltä ihmisiltä otetaan niistä toinen pois, seuraukset ovat samankaltaisia maapallolle, jos siltä avohakataan eli hävitetään metsät pois.

Luontoväki käynnisti keväällä 2018 kansalaisaloitteen avohakkuiden lopettamiseksi valtion eli Metsähallituksen metsissä. Nimien keruu onnistui ja tavoite ylittyi. Aloite oli erittäin tervetullut, Alan ministeriö varmaankin yrittää kepuloida hankkeen, ettei se menisi eduskuntaan asti. On pelottavaa seurata, kuinka moni kansanedustaja mieluummin raiskaa kuin rakastaa metsäluontoa.

Jatkuvan kasvatuksen vaihtoehto on tieteellisissä tutkimuksissa ja käytännön toteutuksissa osoittautunut olevan taloudellisesti istutuksia, alaharvennuksia ja avohakkuita edullisempi. Ympäristön kannalta se on suorastaan ylivoimainen.

Me kansalaiset omistamme toisen tärkeän ryhmän metsämaita. Kunnat, kaupungit ja seurakunnat ovat merkittäviä metsäalueiden haltijoita. Ne metsät olisivat useiden kansalaisten helposti tavoitettavissa.

Näitä yhteisiä metsiä hoitelevat sopimuspohjaisesti ja pääsääntöisesti metsänhoitoyhdistykset eli itse asiassa puupeltoyhdistykset ja muut vanhan käytännön toimijat. Ne eivät näytä pääsevän vapaaksi vanhasta ja huonoksi osoitetusta avohakkuukäytännöstä. 

Yleisin kunnallisten virkamiesten hokema on, että kyllä he tekevät jatkuvaa kasvatusta sellaisissa kohteissa, joissa se on mahdollista. Sellaisia kohteita ei sitten kuitenkaan löydy, vaikka jatkuvaa kasvatusta voidaan tehdä jokaisella metsähehtaarilla.

Siirtyminen jatkuvaan kasvatukseen toisi kunnille ja seurakunnille vähemmillä kuluilla enemmän tuloja. Mikä tärkeintä metsät säilyisivät metsinä ja palvelisivat samalla monimuotoisuutta ja erilaisia ekosysteemipalveluja kuten ulkoilua, marjastusta, sienestystä, terveyden vaalimista, luontomatkailua ja pohjoisessa lisäksi poronhoitoa. Metsän jatkuva kasvatus on talouden hoidon kanssa samanaikaisesti ihmisten, eläinten, kasvien, sienien ja muiden eliöiden sekä koko ympäristön eli metsän, maan, ilman ja vesien hoitoa ja suojelua.

Kuntien asukkaat ja kirkon jäsenet pitäisi herättää vaatimaan omien metsiemme parempaa hoitoa! Ainakin Pälkäneen, Oulun, Riihimäen ja Lopen kunnissa on tehty aloitteet tilanteen korjaamiseksi. Vielä ei ole tietoa, toteutuvatko ne vai tukehtuvatko puupeltomafian valheisiin.

Itse asiassa Suomen pitäisi tehdä YKlle aloite avohakkuiden kieltämiseksi kaikkialla maapallolla ilmastonmuutoksen etenemisen edes osittaiseksi torjumiseksi. Nousisimme ympäristöasioissa eturiviin maailman kansojen joukossa.