Hötöpuusta hometaloja

Jo 1940-luvulta lähtien on tiedetty, että erityisesti mäntyä mutta myös koivua pitää avoimella paikalla kasvattaa alkuvaiheessa hyvin tiheässä. Taimia pitäisi olla jopa 5 000 kappaletta hehtaarilla usean metrin pituuteen asti. Vain siten oli mahdollista saada myöhemmin täysikasvuisista puista korkealaatuista sahapuuta. Samanlaisia ohjeita oli käytännön havaintojen ja tutkimusten perusteella esitetty jo aiemmin. Kalelan oppikirjan jälkeen on julkaistu monia tutkimuksia, jopa väitöskirjoja sekä meillä että muualla samasta aiheesta. Kaikissa niissä on päädytty suurin piirtein samaan johtopäätökseen.

  Tämä tulos on Suomen puupeltotaloudessa kuitenkin kaikunut kuuroille korville. Männiköitä ja koivikoita on istutettu yhteensä miljoonia hehtaareita noin kahden tuhannen taimen tiheydellä. Käytännön johtomiehet vaativat Metlan metsänhoidon professorin Olli Heikinheimon laatimaan julkilausuman harvan istuttamisen puolesta. Professori vahvisti arvovallallaan Metsälehdessä (1952) nämä epätieteelliset vaatimukset. Kun antelias metsäluonto on kylvänyt näihin harveikoihin runsaasti luonnontaimia, ne on metsänparannuksen nimissä ja erilaisten suureellisten kampanjojen voimalla rusikoitu parin kolmen metrin pituisina samaan harvaan asentoon. Työhön on käytetty suunnaton määrä yhteiskunnan verovaroja metsänomistajien oman rahoituksen lisäksi. Useimmissa tapauksissa luonto olisi uudistanut avoalan ilmaiseksi. Silloin olisi syntynyt enemmän eri puulajien arvokkaampia sekapuustoja.

  Avohakkuut jo sinänsä ovat laajamittaista ja pitkävaikutteista metsäekosysteemin tuhoamista, jota aikoinaan pidettiin metsänhävityksenä. Ekosysteemin hävittämistä täydennetään maanpinnan myllertämisellä auroilla, äkeillä ja kaivinkoneilla. Ikään kuin metsäluonto sitä tarvitsisi uudistuakseen. Toisenlaisen, luontoa pehmeämmin hoitavan vaihtoehdon malliksi ei näytä riittävän edes metsien uudistuminen tuhansien vuosien ajan ilman aurauksia ja kaivinkoneita.

  Outoa on, että lähes koko puupeltoammattikunta on onnistuttu valjastamaan tällaiseen toimintaan ilman sen kummempia tunnontuskia. Kaikki tämä touhu on tehty muka metsänomistajien ja muun yhteiskunnan hyväksi. Kun aikaa on kulunut ensimmäisistä laajamittaisista avohakkuista ja istutuksista joitakin kymmeniä vuosia, tulokset näkyvät tienvarsilla rehottavina räkämänniköinä. Puut ovat alusta asti taimitarhoilla kasvaneet runsaasti lannoitettuina ylettömän nopeasti ja istutuksen jälkeen avoalalla on tavattomasti liikaa kasvutilaa ja ravinteita. Kasvunopeutta yritetään vielä lisätä maanpinnan voimaperäisellä muokkauksella. Seurauksena on puun ytimestä lähtien paksulustoista hötöpuuta, jonka huonoa laatua tehostaa paksuoksaisuus. Niistä puista ei koskaan saada korkea-arvoista sahapuuta, ei edes hyvää sellu- tai polttopuuta. Ne eivät tuota edes sitä, mitä niihin on sijoitettu. Puun rakennuskäyttäjät ovat kummissaan, mihin räkämännyt käytetään.

  Taustalla on yksi metsätalouden surullisista dilemmoista. Metsä sinänsä ei tarvitse eikä ole tuhansiin vuosiin tarvinnut ihmisen kättä eikä ainakaan nykyisenkaltaista ”hoitoa”. Sen sijaan kalliit ja raskasliikkeiset organisaatiot tarvitsevat monenlaista puuhastelua – tarpeetonta ja haitallista – metsissä itsensä ylläpitämiseksi. Jotta samojen organisaatioiden tavalla tai toisella omistamat taimitarhat olisivat kannattavia, niiden on tuotettava tietty määrä taimia ja saatava ne myös kaupaksi. Jotta taimituotanto olisi kannattavaa, tarvitaan avohakkuita. Siinä kohdalla yhdistyvät hallinto- ja neuvontaorganisaatioiden sekä avohakkaajien edut. Se kyllä näkyy ja tuntuu metsissä ja maisemissa, mutta kritiikkiä ei näy eikä kuulu.

  Nykyisen puupeltokasvatuksen kukoistuskauden aikana on tullut esiin uusi outo ja yllättävä ilmiö. Suomalaisesta korkealaatuiseksi uskotusta puusta onkin rakennettu taloja, jotka sairastavat hometautia. Homeongelmat ovat yhä yleisempiä. Niistä kärsivät monet ihmiset ja ilmeisesti jo kotieläimetkin. Kyseenalaista kunniaa hometaloista nauttivat ensisijaisesti rakennusalan asiantuntijat. Menneinä aikoina, jolloin ihmiset itse rakensivat huomattavalta osin omat talonsa, talonpoikaisviisaus riitti hyvin kunnollisten asumusten tuottamiseen. Tavallinen maallikko tunsi ekologian perusteet ilmeisesti paremmin kuin nykyajan pitkälle koulutetut asiantuntijat.

  Näyttää siltä, että nykyinen puupeltotalouden käytäntö on osaltaan vastuussa homerakennelmien aikaansaamisessa ja tuottamisessa. Ennen vanhaan tiedettiin, että rakennuspuut saa hakata vain talvisaikaan, jolloin puuaines on talveentunut lepotilaan. Tyhmänä ja jopa hulluna pidettiin hakkaajaa, joka kaatoi rakennuspuuta pihkan tai mahlan juoksun aikaan. Silloin puuaines ja olosuhteet muutoinkin ovat erittäin otollisia sekä hyönteisille että sienille. Homeet kuuluvat jälkimmäisiin. Hyönteisetkin edistävät niiden leviämistä. Puupeltoammattikunta näyttää täyttävän nämä Hölmölän kriteerit.

  Kaikesta tästä tiedosta huolimatta paljon hakkuista tehdään keväällä ja kesällä, jolloin hakattu tai hakkuun vaurioittama puu, erityisesti istutettu hötöpuu on alttiina ja avoimena syvälle ulottuville infektioille. Kun tartunta on tapahtunut, puu ei täysin puhdistu edes kuivauksessa. Pieni erä tällaista puuta paremman rakennuspuun ja muiden ainesten joukossa saattaa aiheuttaa arvaamattomia seurauksia. Kun materiaaliin tai rakenteisiin pääsee sopivasti kosteutta, olosuhteet muodostuvat otollisiksi homeiden ym. infektioiden leviämiselle. Toki talvikaadettu puuaines saadaan homehtumaan sopimattomalla varastoinnilla ja huolimattomalla rakentamisella. Piittaamatta rakennusajankohdasta ja materiaalien kosteudesta betonirakentamisellakin saadaan aikaan hometaloja.

  Puupeltotalous jatkaa homepuun tuotantoa väittäen, että puu pitää saada mekaanisen kuidutuksen vuoksi vastakaadettuna prosessiin eikä sitä muka voida varastoida. Tosiasiassa varastointiratkaisut ovat olemassa. Muun muassa lumetustekniikkaa on kehitetty sitä silmällä pitäen. Kaiken muun lisäksi kevät- ja kesähakkuilla tuhotaan valtava määrä pikkulintujen ja metsäkanalintujen pesiä ja jo syntyneitä poikueita. Se on suoranaista vandalismia. Mihin on ammattikunnan ammattikunnia hukkunut? Onko sitä koskaan ollutkaan? Raskaat koneet murjovat sulan maan aikana maakamaraa ja vikuuttavat jäljelle jäävien puiden runkoja ja juuria juuri aikana, jolloin puut ovat alttiina saada vaikkapa tyvilahoa aiheuttavan tartunnan. Näin viritetty lahotartunta leviää helposti myös uuteen puusukupolveen. Hötöpuu infektoituu.

  Mekaanisen kuidutuksen yhä laajempi käyttö on luonnonarvoja tuhoavien kesähakkuiden ohella merkinnyt sellu- eli ”puunpilkkomisteollisuuden” energiatarpeen lisääntymistä. Sillä perusteltiin toistuvasti lisäydinvoiman rakentamistarvetta. Kemiallinen sellun tuotanto olisi jopa yliomavaraista energian osalta. Mekaanista kuidutusta kemiallisen sellun käytön sijasta on puolusteltu muun muassa muka puun säästämisellä ja sitä kautta jopa metsänsuojelulla. Kierrätys on kuitenkin nykyisin varsinainen voimatekijä. Mekaanisesta kuidusta valmistettu paperi ”tikkuuntuu” ja kestää vain pari kolme kierrätyskertaa, kun sitä vastoin kemiallisesta sellusta valmistettu paperi kestää lähes kymmenen kierrätyskertaa. Kierrätyskertoihin katoaa mekaanisen kuidun näennäiset edut. Murheellisinta on, että virheiden korjaaminen näyttää olevan ammattikunnalle vastenmielistä. Virheitä puolustellaan mitä kummallisimmilla verukkeilla.