Kevät hiljenee

(ote Erkki Lähteen kirjasta Näe metsä puilta, 2016; ss. 39-42; alkuperäinen teksti Helsingin Sanomat, Vieraskynä noin 20 vuotta sitten)

Jo 1960-luvulla Rachel Carson varoitti ihmiskuntaa ”Hiljaisesta keväästä”, jolloin hyönteiset eivät pörise eivätkä linnut laula. Uhkakuva perustui hyönteismyrkkyjen runsastumiseen ja käytön jatkuvaan kasvuun. Uhkakuva oli ilmeisesti ratkaiseva tekijä myrkkyjen käytön hillitsemisessä, mutta ei niistä kuitenkaan ole päästy eroon. Pahimmat myrkyt on siirretty länsimaista köyhiin kehitysmaihin ilmeisesti kehitysapuna. Muutoksilla onnistuttiin siirtämään Hiljaista kevättä hamaan huomiseen. Kun se ei heti toteutunut, vallanpitäjät malttamattomina julistivat Carsonin olleen väärässä ja ongelman väistyneen.

  Todennäköisesti ihmiskunnan myrkkykylvöstä aiheutuva uhka on luonnossa vain hetkellisesti hidastunut, mutta ei tietenkään poistunut. Vain myrkkyvuoren huippu on kuten jäävuoren huippu näkyvissä, mutta varsinainen massatuho on vasta tulossa. Ilmaan, vesiin, maahan ja erilaisiin eliöihin kylvämämme saasteet eivät minnekään häviä. Ne korkeintaan muuttuvat toisiksi, toisinaan jopa vaarallisemmiksi aineiksi. Varsinaisesti ne kasautuvat johonkin ekosysteemin osaseen tai kohtaan. Sieltä nämä ihmiskunnan ”tuotteet” olosuhteiden muuttuessa sopiviksi jatkavat loputonta kiertoaan ja tuhoaan.

  Hiljaisen kevään ennustus ei ole Carsonin esittämässä muodossa todellakaan vielä toteutunut. Toinen uhkakuva näyttää ehtivän edelle, vaikka itse asiassa on tietenkin kyse vain saman saastekokonaisuuden erilaisista osavaikutuksista. Hyönteiskuolema näyttää tässä vaiheessa tapahtuvan yläilmakehän otsonituhon aiheuttaman raaistuneen UV-säteilyn vaikutuksesta.

  Yksittäisten intensiivisesti ja avoimin silmin luontoa seuraavien tarkkailijoiden mukaan ”itikkakato” on edennyt salakavalan hitaasti jo ainakin 30 vuoden ajan. Vasta viime vuosina se on saavuttanut sellaiset mittasuhteet, että jopa jotkut asiantuntijatkin ovat sen huomanneet. Kaikkein turtuneimmat eivät ole sitä vieläkään havainneet. Viralliset selittäjät tässäkin tapauksessa tietenkin kertovat julkisuudessa, että kyse on vain luonnollisesta vaihtelusta. Luonto itse liialla kuivuudella, märkyydellä, pakkasilla tai muilla äärevillä ilmiöillä kurittaa itseään. Ihmiskunnan ei tarvitse olla sen enempää huolissaan. Jatketaan vain entisen kaltaista rohistusta. Kun itikkakato ei ole yhtä voimakas tasaisesti kaikkialla, selitykseksi kelpaa hyvin säiden paikalliset vaihtelut. Ihmiset ovat tyytyväisiä, ei tarvitse tehdä mitään muutoksia elintavoissa. Sitä ei tietenkään huomata, että samalla tavalla yläilmakehän otsonikerroksen vahvuus vaihtelee ja pahimman kadon aikana myös pilvisyys vaihtelee. On jopa luonnollista, että itikkakato, jos se aiheutuu juuri raaistuneesta UV-säteilystä, vaihtelee sekä ajallisesti että alueellisesti.

  Ehkä konkreettisimmin itikkakato on tullut esiin Lapissa. Lapin tunnettu räkkä ei ole joka paikassa ollut kiusaamassa esimerkiksi hillanpoimijoita tai muita luonnossa liikkujia. Kato ei kuitenkaan rajoitu Lappiin eikä räkkään. Eri puolilta maata tulee yhä tiheämmin viestejä siitä, miten ampiaiset, mehiläiset ja kimalaiset ovat hukassa. Hyttysiä, mäkäriä, polttiaisia ynnä muita itikoita saattaa jonakin päivänä pölähtää esiin, mutta jo seuraavana päivänä saa olla niiltä rauhassa. Turistit ja muut itikoiden vihaajat ovat olleet ihastuneita tilanteeseen. Entä miten on muiden luontokappaleiden laita?

  Omakohtaisesti olen tilannetta seurannut jo pitkään. Vietin keskikesän eli juhannuksen kesäyön juhlaa samassa paikassa ja melkein samalla tavalla lähes 30 vuoden ajan. Aluksi piti hyttysparvia vastaan suojautua eri tavoin. Vähitellen kuitenkin - vuotuinen vaihtelu huomioon ottaen - tilanne muuttui radikaalisti sellaiseksi, että koko iltayön aikana kohtasin vain pari kolme itikkaa, joinakin vuosina en yhtäkään. Rantasaunallamme katon rajassa pesi vuosittain muutamia ampiaisyhteiskuntia. Viime keväänä ilmestyi yksi yhteiskunta tervehtimään, mutta se hävisi muutamassa viikossa. Tutun touhukkaan pörinän tilalla vallitsi uhkaava hiljaisuus.

  Tuttavat läheltä ja kaukaa soittelevat ja kertovat samanlaisista havainnoista. Kesän lopulla eräs ystävä Pohjanmaalta kertoi, että hänen navetastaan kärpäset olivat kadonneet ilman erityisiä torjuntatoimia. Niin ovat kuulemma pääskysetkin huvenneet. Epävarmempia häviämishavaintoja on tehty muista hyönteislajeista, esimerkiksi eri korento-lajeista. Jopa sammakot ovat huvenneet. Yksi itikka sen sijaan lisääntyy kovaa vauhtia. Se on hirvikärpänen, joka on kolmenkymmenen vuoden aikana levinnyt idästä tulleena vitsauksena jo Lapin etelärajoille. Nopeasti se levinnee myös Lapin poroihin ja ilmeisesti pikavauhtia myös läntisiin naapurimaihin. Hirvikärpäsiin ja toisaalta hirvieläinten aiheuttamiin liikenneonnettomuuksiin turtuneet viranomaiset eivät ole panneet tikkua ristiin tilanteen korjaamiseksi. Yhtäältä puupeltoammattimiehet varmistavat hirvieläinten runsauden avohakkuillaan ja taimikoillaan. Hirvikärpäsiin eivät ilmeisesti tehoa tavanomaiset myrkyt eivätkä sääolojen vaihtelut. Niitä tuskin linnutkaan hyödyntävät. Ehkä ne jäävät viimeisiksi pörrääjiksi viimeisten ihmisten iloksi.

  Mitä sitten itikkakadosta saattaa seurata? Itikat ovat lintujen ja kalojen ravintoa. Mitä tapahtuu niille hyönteisistä riippuville ekosysteemin osasille? Olikohan Lapin viime kesän surkea hillasato jo seurausta pölyttävien hyönteisten kadosta? Kun ekosysteemin yksi osanen romahtaa, on vaarassa, että koko systeemi järkkyy. Muutokset tuskin ovat ihmiskunnan kannalta myönteisiä.