Lupa metsien hävitykseen

Glasgowin suuressa ilmastokokouksessa yli sata maata lupasi lopettaa metsiensä hävityksen vuoteen 2030 mennessä. Siihen mennessä tosin ehditään hävittää esimerkiksi suuri osa sademetsistä.

Avohakkuu on yleisin hävitysmenetelmä. Sitä Suomikin on harjoittanut useita kymmeniä vuosia. Nyt tuli ikään kuin lupa jatkaa samaa ekosysteemien hävitystä, heikentää monimuotoisuutta ja nopeuttaa ilmastonmuutosta.

Kymmenessä vuodessa ehditään yli 100 000 hehtaarin vuosivauhdilla hävittää paljon yli miljoona hehtaaria. Se on iso pinta-ala. Tuskin maltetaan lopettaakaan. Se on vain lupaus, joista ei ole tapana pitää kiinni.

Suomen johto kutsuikin muita maita tulemaan Suomeen avohakkuuoppiin. Mitähän oppimista siinä on? Ei siinä paljon tietoa eikä taitoa tarvita, vain avoin mieli hävityksen tekoon.

Jatkuvan ja jaksollisen kasvatuksen vertailevia tutkimusjulkaisuja

Erkki Lähde ja Olavi Laiho Metsänkasvatuksen vaihtoehtojen koekenttiä (25.4.-2016).

  Vessarin koekenttä sijaitsee Ruoveden kunnan Lylyniemessä. Pinta-ala on 16 ha ja metsätyyppi OMT (käenkaali-mustikkakasvupaikka). …Koekentälle tehtiin mm. nykykäytännön alaharvennuksen ja jatkuvan kasvatuksen yläharvennuksen satunnaistettu vertailukoe laajoine tiheys- ja puulajivaihteluineen tuotoksen ja muiden tekijöiden optimien selvittämiseksi… Koealoja, 50x50 m oli yhteensä 58 kpl. Niiden keskelle rajattiin ympyräkoeala (0,03 ha), josta puusto mitattiin ja kartoitettiin noin kolmen vuoden välein. Ensimmäinen hakkuu tehtiin talvella-86. Hakkuita toistettiin keväällä 1994 sekä syksyjen 2002 ja 2006 aikana. Silloinen puupeltokasvatuksen kiertoaika täyttyi 2009, jolloin arvottu osa nykykäytännön ruuduista avohakattiin ja uudistettiin luontaisesti tai istuttamalla ns. jalostetuilla taimilla. Muutamalla koealalla jatkettiin kiertoaikaa.

Esimerkiksi vuosien 1994–2008 puiden pohjapinta-alan kasvu oli yläharvennetuilla jatkuvan kasvatuksen koealoilla keskim. 0,90 m2/ha/v (noin 9 m3). Se (samoin tilavuuskasvu) oli 30 % suurempi kuin nykykäytännön Ah-koealoilla, joissa se oli 0,69. Optimiratkaisuiksi osoittautuneilla koealoilla jatkuvassa kasvatuksessa hakattiin noin kolmannes enemmän puuta kuin puupeltokasvatuksessa. Tukkipuun osuus oli noin kolme neljännestä, kun se vastakkaisessa menetelmässä oli vain neljännes. Hakkuiden taloudellinen tulos oli siten jatkuvassa kasvatuksessa noin kaksinkertainen. Laskettaessa menot ja tulot korkoa korolle esimerkiksi 3 prosentin korolla, ero suurenee huomattavasti. Kokonaispuuston määrä oli jatkuvassa kasvatuksessa päätehakkuuvaiheeseen mennessä suuremmasta hakkuumäärästä huolimatta yli 10 % suurempi.

Viimeisen hakkuun (2009) jälkeen koekentille sattui kovia tuulia, jopa myrskyjä. Vauriot mitattiin ja julkaistiin 2016 Forest Ecology and Management sarjassa. Tutkimus osoitti, että pitkään käsittelemättömänä olleissa puustoissa (Kontrolliruudut) ei tapahtunut tuulivaurioita. Jatkuvan kasvatuksen yläharvennuksessa tapahtui joitakin pieniä vaurioita kohdissa, jotka rajoittuivat aukeisiin aloihin. Nykykäytännön Ah-ruuduissa vauriot olivat moninkertaisia jatkuvaan kasvatukseen verrattuna. Vaurioituneiden puiden määrä lisäsi siten taloudellista eroa ja tuhoriskejä jatkuvan kasvatuksen hyväksi.

Mänttä-Vilppula kunnan Honkamäen vähän karumpaa mustikkatyypin koekenttää on käsitelty ja mitattu jokseenkin samalla tavalla ja tuloksetkin ovat samanlaisia.

Nämä ovat todennäköisesti ainoat koekentät maailmassa, joissa on samanaikaisesti samoissa oloissa arvotusti perustettu ja taimikonhoidosta ja ensiharvennuksesta lähtien nykykäytännön koko kiertoajan toistuvasti hakattu, seurattu ja mitattu puuston kehitystä jaksollisen (nykykäytäntö) ja jatkuvan kasvatuksen menetelmissä. Jatkuvan kasvatuksen yläharvennus on tehty osalla koealoja neljä kertaa. Pääosalla jaksollisen kasvatuksen koealoja on jo tehty päätehakkuu. Tuloksia on julkaistu (mm. Lähde ja Lin, 2013).

 Taulukko. Esimerkki osasta puustotunnuksia käsittelyittäin. Käsittelyt: Jatkuvan kasvatuksen yläharvennus ja Nykykäytännön alaharvennus. Erot ovat tilastollisesti erittäin merkitseviä.

PPA KASVU M2/HA,                     1994-2002                            2003-2008        

Jatkuva kasvatus                                0,88                                        0,92              

Nykykäytäntö                                     0,68                                        0,70

EROTUS                                                  0,20                                         0,22

KUUSTEN LÄPIMITAN KASVU,    2003-2008, mm/v

PUIDEN KOKO, CM                            10-18                                      >18

Jatkuva kasvatus                                  2,13                                       3,45

Nykykäytäntö                                       1,66                                       2,91

EROTUS                                                      0,47                                      0,54

 Lisäys, Erkki Lähde 5/2020:

Muistion loppupuolella on luettelo osasta julkaisuja, joista pääosassa on asiallisesti samoissa oloissa ja samanaikaisesti verrattu eri vaihtoehtoja. Tulokset eivät luonnollisesti juurikaan poikkea alkuperäisistä ja jo 1980-luvulla julkistetuista käsittelemättömistä luonnonmetsistä mitatuista tiedoista.

Vuoden 1999 julkaisu MT 719 julkaistiin laajennettuna myös englanninkielisenä v. 2002 kanadalaisessa sarjassa Can. J. For. Res. 32: 1577–1584. Tutkimuksessa verrattiin rinnakkain arvottuina nykykäytännön alaharvennusta ja jatkuvan kasvatuksen yläharvennusta varttuneessa puustossa Tammisaaresta pohjoiseen Lappiin ulottuvalla laajalla koesarjalla. Seuranta-aika hakkuun jälkeen oli keskimäärin 11 vuotta.

Jatkuvassa kasvatuksessa hakattiin keskimäärin 100 m3/ha, josta arvokasta tukkipuuta oli 80 % ja nykykäytännössä 75 m3/ha, josta kolmannes oli tukkipuuta. Hakkuutulot olivat edellisessä 5200 euroa/ha ja jälkimmäisessä 2500 euroa. Huolimatta suuremmasta hakkuumäärästä puuston kasvu hakkuun jälkeen oli jatkuvassa kasvatuksessa enemmän eli 5,4 (lisäksi pienpuusto 0,3 m3) ja nykykäytännössä vain 4,4 m3/ha/v. Ero oli siten myös 30 %. Saman tilavuuden omaavissa puustoissa kasvuero oli noin 50 %. Ruotsin tutkimuksista on raportoitu samansuuntaisia eroja (Fransson et al. 2019, Ersson 2020) ja jopa suurempia eroja (Lundqvist et al. 2007). Samanlaisia tuloksia on saatu myös Saksassa (Pretzsch 2020).

Kun väitetään, että avohakkuuvaihtoehto tuottaisi enemmän puuta, käytetään selittäjänä Luken simulointilaskelmia, joissa valitettavasti ei ole ymmärretty käyttää oikeita mitattuja lukuja. Lukella ei edes ole ollut samanaikaisesti samoissa oloissa mitattuja vertailevia koesarjoja. Sen tutkijat eivät ole osanneet edes määritellä jatkuvaa kasvatusta oikein, vaan sisällyttävät pienialaiset avohakkuutkin jatkuvaan kasvatukseen.

Luken käyttämä simulointi on sillä tavalla ovela menetelmä, että sillä saadaan aikaan sellaisia tuloksia kuin halutaan. Pannaan vain laskentaan sopivia lukuja. Simuloinnissa ja mallituksessa pitäisi käyttää todellisuudesta samanaikaisesti mitattuja optimilukuja ja vasta niillä pyöritellä simulaattoreita. Olemme noudattaneet tätä tieteellistä periaatetta. Niiden laskelmien mukaan olemme saaneet päinvastaisia tuloksia Luken väitteisiin verrattuna.

Professori Timo Pukkala on tarkistanut em. Luken (Hynynen ym. 2019) julkaisun. Hän on todennut, että todellisuudessa Hynysen malli tuottaakin lehtomaisen kankaan tilavuuskasvuksi tasaikäismetsätaloudessa 6,0 kuutiota/v/ha mutta jatkuva kasvatus 6,4 kuutiota keskimääräisinä kasvuina 70 vuoden aikana (Timo Pukkala: Blogi: Jatkuva kasvatus yleistyy - pitääkö olla huolissaa? 25.08.2020). Julkisuudessa usein toistettu väite onkin ollut harhaanjohtava. Luken omakin tutkimus vahvistaa jatkuvan kasvatuksen paremman tuottavuuden.

Lisäksi vertailuun pitäisi tietenkin ottaa mukaan myös puun laatu, tuotannon kannattavuus sekä hiilen sidonta, monimuotoisuus ja erilaiset ekosysteemipalvelut (ulkoilu, virkistys, luontomatkailu, marjastus, sienestys, poronhoito, metsästys, terveyden vaaliminen jne). Ne kaikki kuuluvat metsätalouden harjoittamisen kokonaisuuteen. Vasta sitten voidaan perustellusti puhua taloudellisuudesta ja tuottavuudesta. Kun nämä kaikki tekijät otetaan laskelmiin ja vertailuun, jatkuvan kasvatuksen yläharvennus osoittautuu moninkertaisesti edullisemmaksi kuin nykykäytännön alaharvennus.

Nykykäytäntö aloitettiin ns. Harsintajulkilausumalla (1948), joka ei perustunut mihinkään asiallisesti tutkittuun tietoon. Puupeltokasvatusta on siten harjoitettu ilman perusteellista tutkimustietoa koko valtakunnan kattavana kokeiluna noin 70 vuotta. Kun vertailevia koesarjoja ei ollut, selitykset ovat vain mielipiteitä ja uskomuksia. Ilmastonmuutoksen vuoksi kohonnut ilman lämpötila ja kasvukauden pidentyminen sekä hiilidioksidin määrän huomattava kohoaminen typpisaasteiden ja happaman sateen lannoitusvaikutusten ohella ovat lisänneet puuston kasvua käsittelystä riippumatta 50 vuodessa lähes kaksinkertaiseksi.

Puustojen kasvun nopeutuminen on ollut samanlaista sekä luontaisesti kehittyneissä että viljelypuustoissa. Em. Vessarin koekentän kasvuissa jo näkyy ilmastonmuutoksen vaikutus. Käsittelytapa ei siten ole muutoksen selittäjä. Eri ajankohtina tehdyt mittaukset ovat ilman korjauskertoimen käyttöä harhaanjohtavia. Luontaisesti kehittyneissä metsissä näyttää ilmastomuutoksen kerroin 1950-luvun alusta 2010-luvulle olevan noin 2. Viljelypuustoista ei 1950-luvun lähtötilanteesta ole käytettävissä aineistoja, mutta koko puustojen kasvuluvuista voi päätellä sen olevan samaa suuruusluokkaa.

Keskimäärin puuta on Suomessa hehtaaria kohti noin 110 m3/ha eli metsissämme yhteensä noin 2 500 miljoonaa kuutiometriä. Siinä on mukana jo tähänastiset lähinnä hypoteettiset jalostus- ja viljelylisät. Keskimääräinen kasvu on noin 4,6 m3/ha/v. Puupeltoideologit ennustavat, että jalostuksella voitaisiin edelleen lisätä 10 % puustojen kasvua. Muun muassa saksalaiset tutkimukset kuitenkin osoittavat, että viljelypuuston hötöisen puuaineen tiheys on yli 10 % pienempi kuin luontaisesti kasvaneella puulla. Siten hypoteettinen jalostuslisä on vettä ja pelkkää ilmaa ja katoaa mitattaessa esimerkiksi samankokoisten puiden hiilen sidonnan määrää.

Jos kasvatusvaihtoehdoksi olisikin otettu esimerkiksi 1980-luvulta lähtien jatkuvan kasvatuksen hakkuutavat, puustojen optimikeskiarvo olisi noin 150 m3/ha eli yhteensä noin 3 500 miljoonaa kuutiometriä.

Esittelin tutkijaryhmäni kanssa nämä vaihtoehtoiset mallit ja niiden tuottamat hyödyt jo 1980- luvun alussa ja sitten tarkemmin vähän myöhemmin laaditun Metsä 2000-ohjelman erillisenä osiona sekä Mikkelin ekolääniä varten kehitettyinä 1985. Mallit perustuivat luonnossa yleisimpinä esiintyviin metsiin. Vaikka varsinaiset kokeet oli vasta aloitettu, luotettavat mallit oli jo laadittavissa suoraan luonnon tuhansia vuosia testaamista metsien rakenteista ja kehityksestä. Niin voitaisiin menetellä edelleen niin kauan kuin luonnonmetsiä on jäljellä. Keskimäärin puuston kasvu olisi siten myös noin kolmanneksen nykyistä suurempi. Metsissä olisi edelleen ja käyttöön olisi hakattu paljon nykyistä enemmän tukkipuuta. Se on kolminkertaisesti kuitupuuta arvokkaampaa. Jos puuta olisi käytetty bulkkisellun tuotannon ja betonirakentamisen sijasta paljon enemmän ja pitkään hiiltä sitovaan rakentamiseen, hiilijalanjälkemme olisi paljon pienempi ja taloudellinen tilanne paljon parempi. Ympäristömme olisi säästynyt monilta tuhoilta. Ero olisi suorastaan valtavan suuri.

Tohtori Lauri Vaara vertasi (Vaara 2010) väitöskirjassaan vuoden 2007 valtakunnallisten puuvarojen inventoinnin (VMI) tilanteen mukaan siihenastisten viljelypuustojen ja kaikkien puustojen vuotuista kasvua (piirros muistion lopussa). Viljelypuustojen kasvu oli keskimäärin 2,4 ja kaikkien puustojen 4,3 m3/ha/v. Tällöin luontaisesti kehittyneiden puustojen kasvu oli vastaavasti noin 5 m3 eli niiden kasvu oli viljelypuustoihin verrattuna yli kaksi kertaa suurempi.

Ero on todellisuudessa todennäköisesti vielä suurempi, sillä inventoinneissa on epäonnistuneiden ja siten uusimaan jouduttujen viljelyjen ajankohta merkitty viimeisimmän kerran mukaisesti. Erityisesti Pohjois-Suomessa on viljelyjä jouduttu uusimaan useita kertoja. Kerrotaan, että Kuusamossa on tehty ennätys eli sama kohde on viljelty kuuteen kertaan. Liekö onnistunut vieläkään. Epäonnistumisia on tapahtunut paljon myös muualla Suomessa. Männyn istutustaimikoissa hirvituhot ovat vakavia.

 Avohakkuiden ja viljelyiden tekoa on jatkettu tähän asti suurin piirtein entiseen tahtiin. Niinpä ero tuskin on yhtään kaventunut Vaaran mittauksista. Avohakkuilla ja viljelyllä ei siten ole suinkaan lisätty puustojen kasvua vaan päinvastoin. Se on looginen tulos, sillä avoala ei puuta kasva ja taimikotkin kasvavat vuosikausia hyvin vähän.

Kokonaiskasvun suureneminen on, kuten jo edellä kerroin, seurausta ilmastonmuutoksesta eli ilman lämpenemisestä, kasvukauden pidentymisestä, hiilidioksidi- ja typpisaasteiden lannoitusvaikutuksesta sekä osin happaman sateen ravinteita liuottavasta vaikutuksesta. Lisäksi varsinaisella lannoituksella ja puustoisten soiden ojituksella on lisätty jonkin verran puustojen kasvua. Metsäsektoreiden innokkaasti levittämä väite, että nykykäytännöllä eli niiden kutsumalla "Hyvällä metsänhoidolla" olisi lisätty puustojen kasvua, ei vielä ainakaan tähän mennessä pidä paikkaansa.

Maanmuokkaus-istutus-taimikonhoito-alaharvennus-avohakkuu ketjua on harjoitettu nyt vajaat 70 vuotta, joka vastaa Etelä-Suomessa jaksollisen eli puupeltokasvatuksen yhtä kierto- eli kasvatusaikaa. Tuskin seuraavakaan kasvatuskierto muuttaa kasvatustapojen eroa. Pikemminkin on todennäköistä, että erityisesti kuusen monokulttuureissa tulee yhä enemmän esiin erilaisia tuhoja. On arvioitu kasvun romahtavan ainakin kolmanneksella. Merkkejä niistä on jo vuosia ollut nähtävissä.

Julkaisuja:

Julkaisussa MT 495 (toim. O. Laiho & T. Luoto), 1994, artikkelit: 

-Norokorpi, Y., Lähde, E., Laiho, O. & Saksa, T. 1994. Luonnontilaisten metsien rakenne ja monimuotoisuus Suomessa, ss 54–89. 

-Laiho, O., Lähde, E., Norokorpi, Y. & Saksa, T. 1994. Varttuneiden metsiköiden rakenne 1950-luvun alussa, ss 90–128. 

Lähde, E., Laiho, O., Norokorpi, Y. & Saksa, T. 1994. Structure and yield of all-sized and even-sized conifer-dominated stands on fertile sites. Ann. Sci. For. 51: 97–109. 

Lähde, E., Laiho, O., Norokorpi, Y. & Saksa, T. 1994. Structure and yield of all-sized and even-sized Scots pine-dominated stands. Ann. Sci. For. 51: 111-120. 

Julkaisussa Recent advances in forest mensuration and growth and yield research (toim. J.P. Skovsgaard & H.E. Burkhart), 1995, artikkeli: 

-Saksa, T., Lähde, E., Laiho, O. & Norokorpi, Y. 1995. Growth and yield in structurally diverse and one-sided stands, ss 167-174. 

Bamsey, C. R. (toim.). 1995. Innovative silviculture systems in Boreal forests. Artikkeli: 

-Laiho, O., Lähde, E., Norokorpi, Y. & Saksa, T. 1995. Undergrowth as a regeneration potential in Finnish forests. ss. 90-94. 

Norokorpi, Y., Lähde, E., Laiho, O. & Saksa, T. 1995. Principles for assessing biodiversity indices in the Boreal Forest zone. Biodiversity Conservation 95-103. 

Trettin, C. C. ym. (toim.). 1996. Northern forested wetlands. Ecology and management. Artikkelit: 

-Norokorpi, Y., Lähde, E., Laiho, O. & Saksa, T. 1996. Stand structure, dynamics, and diversity of virgin forests on northern peatlands. ss. 73-87. 

-Laiho, O., Lähde, E., Norokorpi, Y. & Saksa, T. 1996. Undergrowth as a regeneration potential on Finnish peatlands. ss. 121-131. 

Julkaisussa MT 587 (P. Sepponen & M. Niemi, toim.) 1996, artikkeli:

 -Lähde, E., Laiho, O., Norokorpi, Y. & Saksa, T. 1996. Monimuotoisuus metsikön rakenteessa ja tuotoksessa Pohjois-Suomessa, 75–87. 

Julkaisussa MT 719 (Lähde, E. toim.). 1999, Luontaisesti syntyneiden sekametsien kehitys ja metsänhoito. Poikkeusmenettelynä referoitu, artikkelit: 

-Laiho, O., Lähde, E., Norokorpi, Y. & Saksa, T. 1999. Metsän rakenne ja kehitys, ss 6–32. -Lähde, E., Laiho, O., Norokorpi, Y. & Saksa, T. 1999. Uudistuminen ja kasvatus, ss 32–58. 

-Saksa, T., Lähde, E., Laiho, O. & Norokorpi, Y. 1999. Kasvu ja tuotos, ss 58–66. 

O´Hara, K. L., Lähde, E., Laiho, O., Norokorpi, Y. & Saksa, T. 1999. Leaf area and tree increment dynamics on a fertile mixed-conifer site on southern Finland. Ann. For. Sci 56: 237–247. 

O´Hara, K. L., Lähde, E., Laiho, O., Norokorpi, Y. & Saksa, T. 2001. Leaf area allocation as a quide to stocking control in multi-aged, mixed-conifer forests in southern Finland. Forestry 74(2): 171-185. 

Lähde, E., Laiho, O., Norokorpi, Y. & Saksa, T. 2002. Development of Norway spruce dominated stands after single-tree selection and low thinning. Can. J. For. Res. 32: 1577-1584. 

Lähde, E., Laiho, O., Norokorpi, Y. & Saksa, T. 2002. Zuwachs von Fichte und Birke in gleich und ungleich strukturierten Beständen. Forst und Holz 57(15/16): 481–485. 

 Lisää julkaisuja 2010-luvulta: 

Lundqvist, L., Chrimes, D., Elfving, B.,Mörling, T. & Valinger, E, 2007. Stand development after different thinning on two uneven-aged Picea abies forests in Sweden. For. Ecol. Manage. 238: 141–146. 

Lähde, E., Laiho, O. & Pukkala, T. 2010. Eri- ja tasarakenteiskasvatuksen vertailua Pohjoismaissa. Metla. Working papers 176. 

Tahvonen, O., Pukkala, T., Laiho, O., Lähde, E. & Niinimäki, S. 2010. Optimal management of uneven-aged Norway spruce stands. For. Ecol. Manage. 260. 106–115. Vaara, L. 2010. Tehottomuutta, terroria ja tiedotusta maan metsissä. Metsätalouden ja sen yhteiskunnallisen toimintaympäristön kehitys. Taloustieto Oy, Helsinki. 298 s. 

Lähde, E., Laiho, O. & Lin, C. J. 2010. Silvicultural alternatives in an uneven-sized forest dominated by Picea abies. J. For. Res. 15: 14-20. 

Zenner, E.K., Lähde, E. & Laiho, O. 2011. Contrasting the temporal dynamics of stand structure in even- and uneven-sized Picea abies dominated stands. Can. J. For. Res. 41: 289-299. 

Zenner, E.K., Peck, J.E., Lähde, E. & Laiho, O. 2011. Decomposing small-scale structural complexity in even- and uneven-sized Norway spruce-dominated forests in southern Finland. Forestry 85(1): 41-49. 

Laiho, O., Lähde, E. & Pukkala, T. 2011. Uneven- vs even-aged management in Finnish boreal forests. Forestry 84(5): 547-556. 

Lin, C. J., Laiho, O. & Lähde, E. 2011. Norway spruce (Picea abies L.) regeneration and growth of understory trees under single-tree selection silviculture in Finland. Eur. J. For. Res. 131(3): 683–691. 

Pukkala, T., Lähde, E. & Laiho, O. 2011. Metsän jatkuva kasvatus. Oppikirja 229 s. Joen Forest Program Consulting. Pukkala, T., Lähde, E. & Laiho, O. 2012. Continuous cover forestry in Finland-recent research results. Julkaisussa Continuous cover forestry, Managing Forest ecosystems. Springer Science+Business Media B. 

Lähde, E. & Pukkala, T. (toim.) 2013. Alikasvoksesta ylispuuksi. Joen Forest Program Consulting. Nordprint, Helsinki. 141 s. Oppikirja, jossa muun muassa seuraavat artikkelit:   -Lähde, E. & Pukkala, T. 2013. Johdatukseksi, ss. 5–8. 

--Norokorpi, Y. & Lähde, E. 2013. Jatkuvaa kasvatusta pohjoisen männiköihin, ss. 37–46. --Lähde, E. & Lin, J. 2013. Metsänhoidolle vaihtoehtoja – Vessarin koekentän kiertoajan mittainen tutkimus, ss. 61–87. 

--Lähde, E. & Pukkala, T. 2013. Jatkuva kasvatus vähentää puuntuotannon ja metsän muiden käyttömuotojen ristiriitoja, ss. 105–136. 

Pukkala, T. 2014. Does biofuel harvesting and continuous cover management increase carbon sequestration. Forest Policy and Economics 43: 41-50. Pukkala, T. 2016. Which type of forest management grovides most ecosystem services? Forest Ecosystems 3: 9. Pukkala, T. 2018. Plenterwald, Dauerwald, or clearcut. Forest Policy and Economics 62: 125-134. 

Lähde, E. 2018. Metsäisen Suomen pitäisi hoitaa taloutta ja ympäristöä. Politiikasta - artikkelit 9.11. 5 s. 

Pukkala, T. 2018. Instructions for optimal any-aged forestry. Forestry. 

Norokorpi, Y. & Pukkala, T. (toim.). 2018. Jatkuvaa kasvatusta jokametsään. Joen Forest Program Consulting. Nordprint, Helsinki. 154 s, jossa artikkelit: 

-Pukkala, T. 2018. Jokametsän hakkuuohjeet, ss. 9–20. 

-Sulkava, R. 2018. Onko jatkuva kasvatus luontoystävällistä, ss. 21–32. 

-Norokorpi, Y. 2018. Huononeeko metsän perimä ja vaivaako juurikääpä jatkuvassa kasvatuksessa, ss. 33–50. 

-Pekkarinen, V-M. 2018. Metsien rakenteen ja käsittelyn vaikutus riistaeläimiin, ss. 51–62. -Saarinen, J. 2018. Metsänhoidon suuri murros on käynnissä, ss. 63–68. 

-Pukkala, T. 2018. Lehtipuilla parempiin päiviin, ss. 69–82. 

-Wahlström, R. 2018. Luonnonmukainen metsä ja hyvinvointi, ss. 83–96. 

-Norokorpi, Y. 2018. Harsintajulkilausuma ja kaksi metsänhoidon paradigmaa, ss. 97–126. -Norokorpi, Y. & Laiho, O. 2018. Professori Erkki Lähde - Rohkea ja voimakastahtoinen visionääri, ss. 127–146. 

Lähde, E. 2018. Mielivaltaa ja kaverikorruptiota "oikeusvaltiossa". Juvenes Print. Tampere. 149 s. 

Niemistö, P., Kilpeläinen, H. & Poutiainen, E. 2018. Effect of first thinning type and age on growth, stem quality and financial performance of Scots pine stand in Finland. Silva Fenn. 52(2): 1-2h.2019. 

Hynynen, J. et al. 2019. Growth response to cuttings in Norway spruce stands under even-aged and uneven-aged management. For. Ecol. Manage 437: 314–323. 

Lähde, E. & Norokorpi, Y. 2019. Ympäristö muuttuu - puuston kasvu kiihtyy? Politiikasta - artikkelit 4.3. 6 s. 

Lähde, E. 2019. Avohakkuulle parempi vaihtoehto. Politiikasta artikkelit. 22.10.–19. 5 s. Lähde, E. 2019. Suomen metsien hoito on rakennettu valheille. Kanava 4/2019. ss. 24–28. Bianchi, S., Huuskonen, S., Siipilehto, J. & Hynynen, J. 2020. Differences in tree growth of Norway spruce under rotation forestry and continuous cover forestry. For. Ecol. Manage 458: 7 s 

Fransson, P., Franklin, O., Lindroos, O., Nilsson, U. & Bränström, Å. 2019. A simulation -based approach to a near – optimal thinning strategy: allowing harvesting times to be determined for individual trees. Can. J. For. Res. 

Ersson, B. T. 2020. Hyggesfritt skogsbruk. Net4Forest. 15 s. 

Pretzsch, H. 2020. Density and growth of forest stands revisited. Effect of the temporal scale of observations, site quality, and thinning. For. Ecol. Manage. 460:1–14.

Puuston kasvusta

 Ilmastoerojen vuoksi samalla leveyspiirillä, esimerkiksi pohjoisella pallonpuoliskolla voi olla puuston kasvussa ja muussa luonnossa huomattavia eroja. Kanadan ja Siperian mantereisissa osissa on tilanne hyvin erilainen kuin Pohjoismaissa (Norja, Ruotsi ja Suomi).

Toinen tärkeä merkitsevä tekijä on nykyisissä ilmasto-oloissa ajankohta, jolloin kasvua tarkastellaan. Jos otetaan tarkastelun ajankohdaksi 1950-luku, jolloin Pohjoismaissa aloitettiin laajat avohakkuut ja soiden ojitukset, tilanne oli hyvin erilainen verrattuna vuosituhannen vaihteeseen.

Ihmisen toimista aiheutunut ympäristönmuutos oli nostanut vuotuista keskilämpötilaa huomattavasti ja pidentänyt kasvukautta. Maapallon pohjoisosissa nousu on ollut kaksinkertainen pallonpuoliskon eteläosiin verrattuna. Esimerkiksi Suomessa Napapiirin tienoilla keskilämpötilan nousu on jo noin kolme astetta ja Etelä-Suomessa runsas kaksi astetta. Euroopan eteläosissa nousu on yhden asteen vaiheilla.

Yhden asteen nousu vastaa noin sataa kilometriä, joten Napapiirin olot vastaavat ikään kuin noin kolmensadan kilometrin siirtymistä etelämmäksi eli Etelä-Suomen oloja. Pelkästään lämpötilan nousu ja kasvukauden pidentyminen olisivat siten nostaneet puuston kasvun pohjoisessa yli kaksinkertaiseksi viime vuosisadan puoliväliin verrattuna.

Muutosta ja samalla kasvun lisäystä ovat aiheuttaneet lisäksi ihmisen toiminnan aiheuttamat ilmansaasteet ja ilman koostumuksen muutokset. Liikenteen, maatalouden, asutuksen ja teollisuuden aiheuttama typpisaaste ja hapan sade toimivat tiettyyn rajaan asti ikään kuin lannoitteina. Ne lisäävät rajusti kasvillisuuden kasvua. Hiilidioksidin lisääntymisen vaikutus on myös tiettyyn rajaan asti lannoittava eli kasvua voimakkaasti lisäävä.

Kasvua lisäävillä tekijöillä on myös vastakkaisia vaikutuksia. Seurauksena on monilla alueilla kuivuus ja toisilla alueilla liika sade haitalliseen aikaan vuodesta. Muutokset lisäävät myös kaikenlaisten eliöiden aiheuttamia tuhoja. Esiin tulee uusiakin tuhoja, joihin paikalliset puustot eivät ole sopeutuneet. Niinpä puuston kasvun kiihtymisen olisi olojen muutoksen vuoksi pitänyt olla merkittävästi suurempi kuin on tapahtunut.

Puuston kasvatusmenetelmä eli rakenne ja koostumus vaikuttavat tutkimusten mukaan merkittävästi puuston kasvuun. Jatkuvasti puustoisena säilytetyn eli jatkuvan kasvatuksen metsän puiden kasvu on mittausten mukaan 10–30 % suurempi kuin vastaavien puupeltojen eli istutettujen, alaharvennettujen ja avohakattujen puustojen. Ero on jopa 50 % samansuuruisissa puustoissa.

Suomesta mitattujen tietojen mukaan näyttää siltä, että maksimi kasvun lisäys on jo ohitettu ja lisäys loppuu. Puustojen kasvu alkaa hiipua. Valistunut arvioni on, että seuraavan 10–20 vuoden aikana puustojen kasvu puolittuu ja laajamittaiset tuhoutumiset leviävät myös Pohjoismaihin. Merkkejä on jo nähtävissä.

Eliökato ja Suomen hiilibudjetti

 

Muun muassa ilmansaasteiden, avohakkuiden, soiden ojitusten, maatalouden yksipuolistamisen ja niistä kehittyneen ilmastonmuutoksen vuoksi monet eliöt ovat muuttuneet uhanalaisiksi tai niin sanotusti silmällä pidon alaisiksi.

Hyönteis- ja lintukato ovat jo todellisuutta. Pölyttäjäkato on todella vakava seurauksiltaan. Esimerkiksi Suomessa pesivistä 250 lintulajista jo puolet on uhanalaisia tai silmällä pidettäviä. Eräät nisäkkäätkin ovat uhanalaisia. Pohjoisen naalilla ei kohta ole enää elinsijaa.

Kuudes eliöiden sukupuuttoaalto on siten täydessä käynnissä. Se on ihmiskunnan aiheuttama. Samoin metsäkuolema etenee eri puolilla maapalloa avohakkuiden sekä polttamisen, asutukseen, viljelyyn ja karjan kasvatukseen ottamisen ja ilmastonmuutoksen vuoksi.

Ihmiskuntaa on kuitenkin varoitettu jo hyvissä ajoin. Muun muassa Rachel Carson varoitti jo 1960-luvulla julkaisemassa kirjassaan ”Äänetön kevät” tällaisesta uhasta. Valitettavasti varoituksista ei ole piitattu.

Syvät ojaviemärit ovat kuolemanloukkuja monille eliöille, esimerkiksi metsäkanalintujen poikueille. Suo-ojituksilla on pilattu myös taloudellisesti erittäin arvokkaita karpalo- ja hilla- eli lakkasatoja. Ojituksilla ja avohakkuilla on lisätty tulvia ja niiden tuhoja sekä pilattu kalojen ja muiden vedessä elävien eliöiden elinoloja.

Ilmastonmuutoksen etenemistä ja niin sanottua hiilibudjettia on tarkasteltu maailmanlaajuisesti. Hiilibudjetilla tarkoitetaan sitä määrää hiiltä, jonka tietyllä lämpötilan nousun raja-arvolla ja tietyllä todennäköisyydellä voisi vielä päästää ilmaan.

On jo lähes varmaa, että lämpenemisen 1,5 asteen raja ylittyy. Se on monissa maissa, esimerkiksi Suomessa jo ylittynyt selvästi. Kahden asteen raja lähenee uhkaavasti. Tulevaisuuden varovainen arvio on jo lähes 3 astetta.

Jos rajana pidetään kahta astetta, Suomen budjetti väkilukuun suhteutettuna olisi noin 300 miljoonaa hiilidioksiditonnia. Vuotuisen nettopäästön arvioidaan olevan lähes 40 miljoonaa tonnia. Todennäköisesti tästä määrästä puuttuu pääosa metsätalouden päästöistä; avohakkuut, soiden ojitus, turpeen nosto, metsäteiden rakentaminen jne. Ainakin määrä on aliarvio.

Väkilukuun suhteutettu hiilibudjetti ei tee oikeutta köyhille maille. Edustavampi tarkastelu on käyttää bruttokansantuotetta. Kun sitä käytetään, Suomen budjetiksi jää vain 100 miljoonaa hiilidioksiditonnia. Ylittäisimme budjettimme jo parissa kolmessa vuodessa.

Yleensä kerrotaan vain vuotuisista päästöistä. Aiemmat päästöt unohdetaan. Saasteet ja muut ilmastonmuutostekijät eivät suinkaan nollaudu kalenterivuosittain vaan summautuvat.

Laskelmaa on korjailtu ottamalla mukaan vuosien 1990–2018 arvioidut päästöt. Niiden arvioitiin olleen Suomessa noin 1250 miljoonaa tonnia. Suomi on siten ottanut jo velkaa muilta mailta ja luonnolta.

Tämäkin laskelma on kuitenkin vajavainen. Esimerkiksi Suomessa aloitettiin massiiviset avohakkuut ja soiden ojitukset jo 1950-luvulla. Niiden päästöt olivat suuria esimerkiksi 1970-luvulla. Niiden mukaan ottaminen ainakin kaksinkertaistaisi päästömäärät. Paljon päästöjä on lisäksi syntynyt muun muassa liikenteestä, asumisesta, maataloudesta, kaivostoiminnasta, soranotosta, rakentamisesta ja yleensä teollisuudesta.

Budjetin ylittäminen jatkuu, sillä ojitettujen lähes 6 miljoonan suohehtaarin päästöt suurenevat sitä mukaan kuin turpeen hajoaminen jatkuu ja sitä riittää. Avohakkuut ja turpeennosto jatkuvat myös nopeuttaen edelleen ilmastonmuutosta.

Miksi perättömiä väitteitä Jatkuvasta kasvatuksesta

 

Metsän käsittelymenetelmistä ja niiden hakkuutavoista käydään jatkuvasti kiivasta kiistelyä. Herää kysymys, mikä siihen on syynä. Vastaus näyttää löytyvän ainakin osaksi jatkuvan kasvatuksen virheellisestä määrittelystä. Suomen Metsäyhdistys (SMY) nimittäin määrittelee jatkuvan kasvatuksen nettisanakirjassaan aivan eri tavalla kuin menetelmän kehittäjät ja sitä 40 vuotta tutkineet tiedemiehet.

SMY määrittelee jatkuvan kasvatuksen seuraavasti: Jatkuva kasvatus tarkoittaa metsänkasvatuksen tapaa, jossa metsästä poimitaan puita pienaukko- tai pomintahakkuin. Pienaukkohakkuissa metsään hakataan enintään 0,3 hehtaarin aukkoja, joilta poistetaan kaikki puut. Poimintahakkuissa hakkuualueelta poimitaan suurimmat puut. Jatkuvassa kasvatuksessa metsän on tarkoitus uusiutua luontaisesti, mikä tarkoittaa, että taimet syntyvät luonnollista tietä, eivät kylvämällä tai istuttamalla.

Avohakkuu - oli sen koko millainen tahansa - ei kuitenkaan ole jatkuvaa kasvatusta eikä poimintaa. Siksi pyysimme SMYtä korjaamaan erehdyksensä, mutta mitään korjausta ei ole tehty. Menettely viittaa siihen, että poikkeaminen alkuperäisestä määrittelystä on ollut tarkoituksellista. Siten voidaan leimata jatkuva kasvatus huonoksi vaihtoehdoksi ja jatkaa sen nimissä avohakkuiden tekemistä.

Käytännön metsäorganisaatiot noudattavat tätä SMYn määrittelyä, sillä ne ovat yhdistyksen jäseniä ja rahoittavat sitä. Luonnonvarakeskuksen (Luke) luulisi kuitenkin entisenä tutkimusorganisaationa noudattavan menetelmän kehittäjien ja sitä yli 40 vuotta tutkineiden alkuperäistä ja aitoa määritelmää. Siten rehdissä tieteen teossa menetellään. Luken tutkijat eivät kuitenkaan noudata ”reilun pelin” sääntöjä. He ovat aktiivisesti unohtaneet kansainväliset tieteen teon ja oman ammattikuntansa eettiset ohjeet.

Luken ja ministeriön virallista ymmärrystä kuvaa Luken tutkijan Sauli Valkosen vuonna 2017 julkaisema pamfletti ”Metsän jatkuvasta kasvatuksesta”. Valkosen määrittely jatkuvasta kasvatuksesta ja muistakin kasvatusmenetelmistä on kuitenkin kovin epämääräinen ja ristiriitainen. Hajanaisesta pamfletista voi koostaa seuraavan selittelyn:

 Jatkuva kasvatus on metsänhoitoa ilman avohakkuuta. Eri-ikäisrakenteinen metsänkasvatus on sama kuin jatkuva kasvatus. Poimintahakkuu on metsän eri-ikäiskasvatuksessa käytettävä hakkuumenetelmä. Poimintahakkuussa poistetaan pääasiassa suuria puita. Laissa alle 0,3 hehtaarin kokoisia pienaukkoja pidetään metsän erirakenteiskasvatuksena eli jatkuvana kasvatuksena. Yläharvennusta käytetään vain tasaikäiskasvatuksessa, mutta monesti poimintahakkuun synonyyminä.

Valkosen selityksessä väitetään, että yläharvennusta käytetään vain tasaikäiskasvatuksessa eli jaksollisessa avohakkuukäytännössä, mutta toisessa kohdassa hän kumoaa väitteensä ja kertoo, että yläharvennusta käytetään poimintahakkuun synonyyminä. Poimintahakkuun hän määrittelee erirakenteiskasvatuksen eli jatkuvan kasvatuksen hakkuumenetelmäksi pienaukkojen ohella ja rinnalla.

Lukelaiset ja käytännön organisaatiot luokittelevat jatkuvaksi kasvatukseksi siten myös alle 0.3 hehtaarin avoalat eli vertailevat tutkimuksissaan ja käytännössä pieniä avoaloja suuriin. Jo 0,1 ha on metsässä iso aukko. Toisaalta he myöntävät, että jatkuva kasvatus on metsänhoitoa ilman avohakkuuta. Selittely on pahoin ristiriitaista. He eivät näytä ymmärtävän edes, mitä avohakkuu on. Jatkuvan kasvatuksen hakkuutapoja he eivät näytä lainkaan tietävän.

Jatkuvaa kasvatusta ovat nimen mukaisesti puuston jatkuvasti kasvattaminen eli hakkaamatta jättäminen tai hakkuun siirtäminen sekä kaikki hakkuut, joilla vältetään metsäekosysteemin tuhoaminen pienellä tai laajalla avohakkuulla. Tarkoituksellisesti unohdetaan jatkuvan kasvatuksen edullisin hakkuutapa eli puuston yläharvennus. Niin menetellen lukelaiset ja käytännönorganisaatiot pyrkivät saamaan ennakkoluulojensa mukaisia mieleisiä tutkimustuloksia ja käytännön näyttöjä.

Virheellisellä laskennalla ja simuloinneilla se onnistuukin. Niinpä Hynynen ja Valkonen ovat kertoneet innokkaasti, että jaksollinen kasvatus kasvaisi puuta parikymmentä prosenttia enemmän kuin jatkuva kasvatus. Heidän aineistonsa ja mallituksensa tarkempi tarkastelu kuitenkin osoittaa, että esimerkiksi viljavalla kasvupaikalla jaksollinen puupeltokasvatus kasvaa puuta 6,0 kuutiota hehtaarilla vuodessa, mutta jatkuvan kasvatuksen metsä 0,4 kuutiota enemmän. Hakkuutavan perusteella arvioituna toisenlainen tulos olisikin mahdotonta, sillä pienien puiden alaharvennus ei lisää isojen puiden kasvua. Sen sijaa isojen puiden harvennus nopeuttaa paljon pienempien puiden kehitystä.

 Avohakkuukäytännön ammattilaiset kuten teollisuuden metsäjohtaja Karoliina Niemi väittävät, että ruotsalaiset tutkimukset osoittaisivat eron olevan vielä suurempi puupeltokasvatuksen hyväksi. Hän unohtaa, että Ruotsissa on jatkuvan kasvatuksen yläharvennuksessa mitattu puolta suurempia puuston kasvuja kuin vastaavassa jaksollisen alaharvennuksessa (esimerkiksi Lundqvist ym. 2007). Uusimmat tulokset vahvistavat aiempia mittauksia ja ovat yhdenmukaisia Suomen alkuperäisen tutkijaryhmän kenttäkokeista mitattujen tulosten kanssa.

Aito metsän jatkuvan kasvatuksen hakkuiden määritelmä on lyhyesti kuvattuna seuraava: Jatkuvalla kasvatuksella metsä säilytetään jatkuvasti puustoisena eikä avohakkuuta tehdä. Hakkuita ovat muun muassa yläharvennus, ylispuuhakkuu sekä erirakenteishakkuu. Joitakin isoimpia puita säästetään maiseman, monimuotoisuuden ja puuston rakenteen säilyttämiseksi sekä geenipankiksi ja poronhoitoalueella lisäksi luppopuiksi. Lahopuita ei poisteta eikä maata muokata eikä ojiteta.

SMYn sanakirjassa ja Luken epämääräisessä määrittelyssä suorastaan valehdellaan. Ne kuvaavat jonkinlaisia jaksollisen (avohakkuukäytännön) ja jatkuvan kasvatuksen yläharvennuksen sekasikiötä. Määrittelyyn vedoten jatkuvan kasvatuksen nimissä voi tehdä vaikkapa avohakkuuta. Opetus ja neuvonta ovat myös täysin hakoteillä. Kyse ei ole erehdyksestä tai väärinymmärtämisestä, sillä niille on lähetetty useita kertoja oikeat tiedot.

 Asianmukaisessa ja rehdissä eri menetelmien käytännöissä ja tutkimuksissa käytetään niiden kehittäjien laatimia malleja ja nimiä eikä sekoiteta erilaisia malleja keskenään. Tätä selkeätä periaatetta ei ole noudatettu Suomen virallisessa metsäpolitiikassa. Ministeriö on tässäkin suhteessa laiminlyönyt virka- eli valvontatehtävänsä.

Menetelmiä voidaan toki kehittää useita erilaisia, mutta niille pitäisi kaikissa tapauksissa antaa erilliset nimet kuten tässä tapauksessakin sekä Suomen Metsäyhdistyksen että Luken käyttämille menetelmille, jotka eroavat merkittävästi toisistaankin ja erityisesti aidosta jatkuvasta kasvatuksesta. Niiden nimi voisi olla vaikkapa SMYn tai Luken sekakasvatukset tai avohakkuun peitemenetelmät.

Neulaset varisevat - mäntyjen kasvu hiipuu

Kirjoitin ensimmäisen opinnäytetyöni vuonna 1962. Se käsitteli männyn neulasten eliniän vaihtelua Pohjois-Hämeessä. Sain siitä jopa parhaan sen vuoden metsätieteiden töiden palkinnon. Varmaan sen seurauksena olen vuosikymmenten kuluessa seurannut neulasvuosikertojen määrää ja kehitystä.

Eri puolilla maata kulkiessani olen kirjannut havaintojani muistiin.Kevätkesällä syntyy havupuilla uusi kasvain ja sen myötä uusi neulasvuosikerta. Syksyllä vanhimmat neulaset männyissä kellastuvat ja varisevat. Kuusen neulassadon pitäisi tapahtua kevättalvella. Lapissa ja koko maassakin tilanne on viime vuosina muuttunut siten, että neulasia varisee pitkin vuotta.

Männyllä neulasvuosikertoja pitäisi olla Lapissa luontaisesti jopa 7-9. Se on kaksinkertainen määrä eteläiseen Suomeen verrattuna. Vajaan 40 vuoden aikana neulasvuosikertojen määrä on kuitenkin ympäristön muutosten vuoksi puolittunut.

Parin viime vuoden aikana mäntyjen kunto on edelleen heikentynyt radikaalisti. Neulasten määrän vähenemisen lisäksi puiden väri on haalistunut ikään kuin joku olisi huuhdellut niitä kloorivedellä.

Lapista löytyy metsiköitä, joissa joissakin puissa on kolme tai vain kaksi tai yksi neulasvuosikerta. Se merkitsee jo kasvnkin hidastumista. Kesän-20 pituuskasvu Lapin männyillä näyttääkin olleen vain puolet edellisestä kesästä.

Sama kehitys näyttää etenevän koko maassa ja muillakin puulajeilla. Viralliset selittäjät panevat muutokset luonnossa tavanomaisesti säiden ja sienitautien syyksi. Syyllinen taitaa kuitenkin olla tällä kertaa itse ihminen.

Kevät hiljenee

(ote Erkki Lähteen kirjasta Näe metsä puilta, 2016; ss. 39-42; alkuperäinen teksti Helsingin Sanomat, Vieraskynä noin 20 vuotta sitten)

Jo 1960-luvulla Rachel Carson varoitti ihmiskuntaa ”Hiljaisesta keväästä”, jolloin hyönteiset eivät pörise eivätkä linnut laula. Uhkakuva perustui hyönteismyrkkyjen runsastumiseen ja käytön jatkuvaan kasvuun. Uhkakuva oli ilmeisesti ratkaiseva tekijä myrkkyjen käytön hillitsemisessä, mutta ei niistä kuitenkaan ole päästy eroon. Pahimmat myrkyt on siirretty länsimaista köyhiin kehitysmaihin ilmeisesti kehitysapuna. Muutoksilla onnistuttiin siirtämään Hiljaista kevättä hamaan huomiseen. Kun se ei heti toteutunut, vallanpitäjät malttamattomina julistivat Carsonin olleen väärässä ja ongelman väistyneen.

  Todennäköisesti ihmiskunnan myrkkykylvöstä aiheutuva uhka on luonnossa vain hetkellisesti hidastunut, mutta ei tietenkään poistunut. Vain myrkkyvuoren huippu on kuten jäävuoren huippu näkyvissä, mutta varsinainen massatuho on vasta tulossa. Ilmaan, vesiin, maahan ja erilaisiin eliöihin kylvämämme saasteet eivät minnekään häviä. Ne korkeintaan muuttuvat toisiksi, toisinaan jopa vaarallisemmiksi aineiksi. Varsinaisesti ne kasautuvat johonkin ekosysteemin osaseen tai kohtaan. Sieltä nämä ihmiskunnan ”tuotteet” olosuhteiden muuttuessa sopiviksi jatkavat loputonta kiertoaan ja tuhoaan.

  Hiljaisen kevään ennustus ei ole Carsonin esittämässä muodossa todellakaan vielä toteutunut. Toinen uhkakuva näyttää ehtivän edelle, vaikka itse asiassa on tietenkin kyse vain saman saastekokonaisuuden erilaisista osavaikutuksista. Hyönteiskuolema näyttää tässä vaiheessa tapahtuvan yläilmakehän otsonituhon aiheuttaman raaistuneen UV-säteilyn vaikutuksesta.

  Yksittäisten intensiivisesti ja avoimin silmin luontoa seuraavien tarkkailijoiden mukaan ”itikkakato” on edennyt salakavalan hitaasti jo ainakin 30 vuoden ajan. Vasta viime vuosina se on saavuttanut sellaiset mittasuhteet, että jopa jotkut asiantuntijatkin ovat sen huomanneet. Kaikkein turtuneimmat eivät ole sitä vieläkään havainneet. Viralliset selittäjät tässäkin tapauksessa tietenkin kertovat julkisuudessa, että kyse on vain luonnollisesta vaihtelusta. Luonto itse liialla kuivuudella, märkyydellä, pakkasilla tai muilla äärevillä ilmiöillä kurittaa itseään. Ihmiskunnan ei tarvitse olla sen enempää huolissaan. Jatketaan vain entisen kaltaista rohistusta. Kun itikkakato ei ole yhtä voimakas tasaisesti kaikkialla, selitykseksi kelpaa hyvin säiden paikalliset vaihtelut. Ihmiset ovat tyytyväisiä, ei tarvitse tehdä mitään muutoksia elintavoissa. Sitä ei tietenkään huomata, että samalla tavalla yläilmakehän otsonikerroksen vahvuus vaihtelee ja pahimman kadon aikana myös pilvisyys vaihtelee. On jopa luonnollista, että itikkakato, jos se aiheutuu juuri raaistuneesta UV-säteilystä, vaihtelee sekä ajallisesti että alueellisesti.

  Ehkä konkreettisimmin itikkakato on tullut esiin Lapissa. Lapin tunnettu räkkä ei ole joka paikassa ollut kiusaamassa esimerkiksi hillanpoimijoita tai muita luonnossa liikkujia. Kato ei kuitenkaan rajoitu Lappiin eikä räkkään. Eri puolilta maata tulee yhä tiheämmin viestejä siitä, miten ampiaiset, mehiläiset ja kimalaiset ovat hukassa. Hyttysiä, mäkäriä, polttiaisia ynnä muita itikoita saattaa jonakin päivänä pölähtää esiin, mutta jo seuraavana päivänä saa olla niiltä rauhassa. Turistit ja muut itikoiden vihaajat ovat olleet ihastuneita tilanteeseen. Entä miten on muiden luontokappaleiden laita?

  Omakohtaisesti olen tilannetta seurannut jo pitkään. Vietin keskikesän eli juhannuksen kesäyön juhlaa samassa paikassa ja melkein samalla tavalla lähes 30 vuoden ajan. Aluksi piti hyttysparvia vastaan suojautua eri tavoin. Vähitellen kuitenkin - vuotuinen vaihtelu huomioon ottaen - tilanne muuttui radikaalisti sellaiseksi, että koko iltayön aikana kohtasin vain pari kolme itikkaa, joinakin vuosina en yhtäkään. Rantasaunallamme katon rajassa pesi vuosittain muutamia ampiaisyhteiskuntia. Viime keväänä ilmestyi yksi yhteiskunta tervehtimään, mutta se hävisi muutamassa viikossa. Tutun touhukkaan pörinän tilalla vallitsi uhkaava hiljaisuus.

  Tuttavat läheltä ja kaukaa soittelevat ja kertovat samanlaisista havainnoista. Kesän lopulla eräs ystävä Pohjanmaalta kertoi, että hänen navetastaan kärpäset olivat kadonneet ilman erityisiä torjuntatoimia. Niin ovat kuulemma pääskysetkin huvenneet. Epävarmempia häviämishavaintoja on tehty muista hyönteislajeista, esimerkiksi eri korento-lajeista. Jopa sammakot ovat huvenneet. Yksi itikka sen sijaan lisääntyy kovaa vauhtia. Se on hirvikärpänen, joka on kolmenkymmenen vuoden aikana levinnyt idästä tulleena vitsauksena jo Lapin etelärajoille. Nopeasti se levinnee myös Lapin poroihin ja ilmeisesti pikavauhtia myös läntisiin naapurimaihin. Hirvikärpäsiin ja toisaalta hirvieläinten aiheuttamiin liikenneonnettomuuksiin turtuneet viranomaiset eivät ole panneet tikkua ristiin tilanteen korjaamiseksi. Yhtäältä puupeltoammattimiehet varmistavat hirvieläinten runsauden avohakkuillaan ja taimikoillaan. Hirvikärpäsiin eivät ilmeisesti tehoa tavanomaiset myrkyt eivätkä sääolojen vaihtelut. Niitä tuskin linnutkaan hyödyntävät. Ehkä ne jäävät viimeisiksi pörrääjiksi viimeisten ihmisten iloksi.

  Mitä sitten itikkakadosta saattaa seurata? Itikat ovat lintujen ja kalojen ravintoa. Mitä tapahtuu niille hyönteisistä riippuville ekosysteemin osasille? Olikohan Lapin viime kesän surkea hillasato jo seurausta pölyttävien hyönteisten kadosta? Kun ekosysteemin yksi osanen romahtaa, on vaarassa, että koko systeemi järkkyy. Muutokset tuskin ovat ihmiskunnan kannalta myönteisiä.