Mitä jatkuva kasvatus on

Metsän jatkuvaa kasvatusta voidaan metsän tilan mukaan tehdä hyvin monella eri hakkuutavalla. Niitä ovat puittain kasvatus tai puuryhmittäin poiminta- eli harsintahakkuu, yläharvennus ja ylispuuhakkuu. Myös luontaisen uudistamisen hakkuut (pienaukot ja suojuspuu- ja siemenpuualat), joissa luontaisesti ilmaiseksi syntynyttä alikasvosta ei raivata, vaan kasvupaikka säilytetään jatkuvasti jonkin verran puustoisena eli  peitteisenä, kuuluvat samaan hakkuuvalikoimaan. Avohakkuuta ei tehdä.

   Kaikki nämä jatkuvan kasvatuksen hakkuut tehdään yläharvennusperiaatteella eli hakataan vain ns. arvokasvukynnyksen saavuttaneita isoimpia ”rahapuita” ja pienien puiden annetaan vuorollaan kehittyä hakkuukypsiksi. Jatkuvan kasvatuksen yleisohje on: Hakkaa tukkipuita ja kasvata kuitupuista uusia tukkipuita. Menettely on siten samanlaista kuin vesiekosysteemin kalojen tai rapujen hyödyntäminen. Jatkuva kasvatus voidaan aloittaa milloin tahansa missä tahansa metsikössä, myös taimikosta. Mitään siirtymäaikoja ei tarvita.

   Avohakkuuseen, viljelyyn ja alaharvennuksiin perustuvan nykymetsätalouden kannattavuus on heikkoa. Se ei ole kulttuurisesti kestävää eikä vastaa suomalaisten suuren enemmistön eikä myöskään metsänomistajien enemmistön näkemyksiä siitä, miten metsää tulee käsitellä. Jatkuvalla kasvatuksella vältytään avohakkuiden aiheuttamilta taloudellisilta ja ympäristöä pilaavilta ongelmilta ja metsät tuottavat eniten ja taloudellisesti edullisimmin puuta kaikkiin eri käyttötarkoituksiin.

   Kun otetaan huomioon monimuotoisuus- ja maisema-arvot, jatkuva kasvatus on siinäkin suhteessa paljon vallitsevaa avohakkuu-alaharvennusta edullisempi. Mitä useampia monikäyttöasioita otetaan mukaan vertailuun sitä ylivoimaisemmaksi jatkuva kasvatus käy. Tällaisia tekijöitä ovat esimerkiksi luontomatkailu, virkistyskäyttö, marjastus, sienestys, terveyden vaaliminen, metsästys ja pohjoisessa lisäksi porotalous.

   Metsätaloudella on suuri merkitys hiilitaseen kannalta. Kun jatkuvassa kasvatuksessa tuotetaan hyvälaatuista, myös rakentamiseen soveltuvaa tukkipuuta, se on hiilitaseen kannalta suositeltavin vaihtoehto. Puuta pitäisikin käyttää nykyistä enemmän rakentamiseen. Muutos olisi merkittävä koko maan talouselämän kannalta.

   Avohakkuulla ja maan voimaperäisellä muokkauksella vaurioitetaan maaekosysteemiä ja pilataan ympäröivien alueiden vesiä. Avohakkuulla, istutuksella ja alaharvennuksella pahennetaan tuuli- ja myrskytuhoja ja yleensä kaikkia muita tuhoja kuten esimerkiksi hirvi- ja myyrätuhoja. Niillä tuulituhojen muodossa aiheutetaan taloudellista vahinkoa naapureidenkin metsissä sekä puhelin- ja voimalinjoilla.

   Avohakkuut ja taimikot katkaisevat yhteydet harvassa sijaitsevien suojelukohteiden väliltä. Monet metsän lajit tarvitsisivat niin sanottuja ekologisia käytäviä yhdistämään suojelukohteita, joiden kautta syntyisi suojelualueverkosto. Jatkuvalla kasvatuksella tämä ongelma on kohtuullisesti ratkaistavissa ilman, että metsänomistaja ja muu yhteiskunta menettäisivät tärkeitä metsätuloja.

   Tärkeätä olisi, että metsänomistajalle suotaisiin lopultakin perustuslain edellyttämä oikeus itse päättää, mitä puulajeja kasvattaa ja millaista hakkuuta hän metsässään tekee tai teettää. Metsälaki tarvitsee edelleen todellisia korjauksia. Näistä asioista kerron uudessa kirjassani "Suomalainen metsäsota", jonka Intokustannus on kustantanut. Kirjassa annan myös yksityiskohtaiset ohjeet, miten voit tehdä metsässäsi jokaisella hehtaarilla jatkuvaa kasvatusta.